»Samfundet» lausui, kiiteltyään ensin seurueen saksalaisia jäseniä:
»Ja lopuksi sanottakoon, että rouva Aalbergin Hedda oli sangen huomattava saavutus. Kuinka hän rakentaakaan osansa voimakkaasti ja varmasti! Ja kuinka hän esittääkään sen kauniisti ja ylväästi! Tosin hänellä tuntuu olevan taipumuksena kaunistaa liikaa, hienostaa liikaa, jalostaa liikaa, mitä hän sitten ottaakin käsiinsä. Hänen tulkintansa tästä »Hjördiksestä», joka on runoilijan ehkä nykyaikaisin luomus, oli sangen armeliasta. Ibsen, joka loi tämän »demonisen» luonteen vain muutamia vuosia sen jälkeen kuin hän »Villisorsassa» oli selittänyt, että demonisuus on paljasta roskaa, on antanut ruoskan iskujen sataa häneen. – – – Käsityksen oikeudesta voidaan olla eri mieltä, mutta se, joka kykenee nauttimaan taiteesta, ei voi jäädä välinpitämättömäksi sille kauneudelle ja rikkaudelle, jonka Ida Aalberg on kuvaan luonut. Se on näyttelemistä, joka vaikuttaa voimakkaasti sisäisellä voimallaan eikä millään ulkonaisilla keinoilla. Siinä on ihmeteltävän vähän virtuoosia, mutta paljon sielua.» —
»Politikenissa» oli Edvard Brandesin kirjoittama suopea arviointi, mutta siinä väitettiin, että Ida Aalberg oli liiaksi itkenyt ja valittanut ollakseen oikea Hedda Gabler.
»Handelstidende» kirjoitti, että Ibsenin kappaleet eivät yleensä sovi kiertue-ohjelmistoon, koska näyttämöasetus ja koko kulissien takana tapahtuva huolto jää matkoilla puutteelliseksi. Puutteita oli Ida Aalberginkin seurueen esityksessä ollut havaittavissa — Hedda Gablerin huone ei saisi olla mikään huutokaupanpitäjän makasiini, piano ei saisi ruveta soimaan, ennenkuin soittaja on päässyt siihen huoneeseen, missä se on j.n.e. — mutta itse pääasiassakin, osien tulkinnassa, oli erehdytty:
»Hedda Gabler on rouva Ida Aalbergin rakkaimpia osia. Ehkäpä siksi, että tämä Hedda on hänen oma luomansa. Ainakaan ei kukaan toinen näyttelijätär ole luonut sellaista Heddaa — ja kaikella varmuudella ei myöskään Ibsen. —
– – –Ida Aalbergin Hedda on kerran rakastanut suuresti ja epäitsekkäästi. Mutta elämä erotti hänet rakastetustaan, ja hän tuli Jörgen Tesmanin mataliin huoneisiin. Kappaleessa kerrotaan sitten, kuinka Hedda pääsee pois tuosta ahtaasta kodista. Tämän käsityksen mukaan Tea Elvsted ei olisikaan se hyvä enkeli, joka suruisena leyhyttää siipiään Eilert Løvborgin ruumiin yllä, ei, hän olisi ollut Eilertille kiusaksi ja ja kadotukseksi, kuten Jørgen Tesman Heddalle. Ja kuolema tulee sekä Heddalle että Eilertille suurena ja arvokkaana vapauttajana.
Ei tarvita mitään syvää tutkimusta ennenkuin jo havaitaan, että tuommoinen käsitys tekee suurta väkivaltaa kappaleelle. Siten kaikki suhteet menevät sekaisin: Tesman, Elvsted, Eilert — kaikki tulevat epävarmoiksi niin pian kuin Heddan luonne on epäselvä. Eilen emme nähneet niin paljon Ibsenin kuin Ida Aalbergin »Hedda Gableria.»
Mutta tämä Ida Aalbergin Hedda esitettiin mitä suurimman taiteen merkeissä. Se oli taidetta, joka on siksi ylhäistä ja hienoa, että se hylkää kaiken ulkonaisen taituruuden ja tulkitsee vain sitä, mikä on inhimillistä. Rouva Aalberg loi kykynsä suvereenilla voimalla Heddan, joka oli hänen omansa, ja hän teki sen semmoisella ylivoimaisella kunnolla, että hän koko illan tuli voimakkaan suosion esineeksi. Tästä Heddasta tuli arvokas ihminen siksi, että hän sekä ajattelee että tuntee enemmän ja lämpimämmin kuin kappaleen muut henkilöt.» —
Rebekka Westin tulkinnassa sanoo arvostelu — ja taaskin verrattain yksimielisesti — Ida Aalbergin eräissä yksityiskohdissa, eräissä intohimoisissa purkauksissa, esittäneen parasta, mitä hän tämän vierailun aikana Kööpenhaminassa esitti. Hän oli näyttänyt niissä samanlaista hurjuutta kuin Sarah Bernhardt. Hänen kappaleen toisessa näytöksessä käyttämänsä punainen puku ei ole kuitenkaan ainoa piirre, josta häntä moititaan. Kööpenhaminan arvostelijat olivat samaa mieltä kuin suomalainen Eino Leino, kuten nähdään esim. seuraavasta »Rosmersholmia» koskevasta otteesta:
»Ida Aalberg on semmoinen taiteilijaluonne, ettei hänelle riitä tilaa siinä pähkinänkuoreen sovitetussa tunneskaalassa, pähkinänkuoreen, johon Ibsenin tapainen runoilija saattaa mahduttaa maailman. Hän murtaa uudenaikaisen näytelmän muodon, ja hänen pitäisi mennä kokonaan antiikkiseen tragediaan saadakseen itselleen ja omalle luonnolleen kaikkein sopivimman työalan.»