Älyllinen puoli Ida Aalbergin taiteessa ei saavuttanut voittoa Kööpenhaminassa, se on kieltämätön tosiasia. Hedda ja Rebekka olivat kuitenkin hänen vanhoja osiaan, ja siksi olisi kohtuutonta syyttää vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ohjausta niistä käsitysvirheistä, joita arvostelu väitti hänen tehneen. Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin voi sanoa »Eno Vanjan» ohjauksella saavuttaneen suuren menestyksen. Tsehovin hauras runous, Moskovan Taideteatterin erikoisala, oli kööpenhaminalaisille jotakin aivan uutta, ja kappaletta ja sen suoritusta näyttämöllä kiiteltiin kilvan. Niinpä esim. »Samfundet» kirjoitti:
— — — »Ja Ida Aalberg itse! Hänen osansa ei ole suurempi kuin muidenkaan eikä hän viivyttele siinä enempää kuin soveliasta on. Mutta hän täyttää kappaleen sielullaan. Kuinka jalosti kaikessa yksinkertaisessa luonnollisuudessaan näyteltiinkään kohtaus tohtorin kanssa! Hänen tunteensa ovat kuin lähteen kumpuamista, aavistaa, että noiden ilmausten takana on todellinen suuri tunne. Itse olemuksellaan, sillä tuskallisen kauniilla runoudella, joka säteilee hänen persoonallisuudestaan, hän kirkasti koko kappaleen. Tämä ilta oli huomattavin ja kaunein kaikista hänen näytäntöilloistaan.» —
* * * * *
Alkujaan vuosien 1904—1905 kiertue oli suunniteltu laajemmaksi kuin miksi se lopullisesti muodostui. Haastattelijoilleen Ida Aalberg kertoi käyvänsä seurueineen m.m. Wienissä, Budapestissä, Bukarestissa, ehkäpä Konstantinopolissakin. Matka Wieniin tuntuikin varsin luonnolliselta; hänen seurueensa oli sieltä ja koko matkan käytännöllisenä järjestäjänä toimi wieniläinen Ignaz Kugel. Tuosta suunnitelmasta ei kuitenkaan tullut mitään, mutta sensijaan Ida Aalberg antoi suuren joukon näytäntöjä Riiassa, Pietarissa ja Moskovassa. Kiertueen ohjelmiston ytimenä olivat luonnollisesti Ibsenin kappaleet ja Sudermannin »Koti», Suomessa oli esitetty myöskin Strindbergin »Rikoksia», toisin paikoin taas Bernard Shaw'n »Candidaa», »Kotia», »Eno Vanjaa», tai, kiertueen loppuaikoina Venäjällä, Dumas'n »Kamelianaista» ja Zolan »Thérèse Raquin'ia».
Näytännöt Pietarissa ja Moskovassa menestyivät erinomaisesti. Ida Aalberg näytteli Pietarissa useimmiten aivan täysille huoneille, ja arvostelu oli erittäin kiittävää. Siellä hänellä olikin entuudestaan suuri kannattajajoukko, mutta Moskovassa häntä ei aikaisemmin tunnettu. Arvosteluista, joista lienee syytä ottaa tähän pari kohtaa, näkee kyllä, että hänen kykynsä sielläkin saavutti täyttä tunnustusta.
»Ruskija Vjedomosti» kirjoitti hänestä:
»Rouva Ida Aalberg, joka nykyjään antaa vierailunäytäntöjä Moskovassa, on suuri ilmiö taiteellisessa maailmassa. Tähän saakka taiteilija on esiintynyt Moskovan yleisölle kolmessa niin erilaisessa osassa, että niiden täydellistä suorittamista varten vaaditaan hyvin monipuolista lahjakkuutta. Sudermannin »Kodin» ja »Kamelianaisen» esittävät monet näyttämötaiteilijat, mutta Ibsenin »Rosmersholmiin» puututaan verraten harvoin. Tämä johtuu ehkä siitä, että kolmesta mainitusta näytelmästä »Rosmersholm» vaatii katsojalta mitä suurinta ajatuskyvyn, ei tunnekyvyn, jännitystä, ja senvuoksi asettaa suorittajalleen erittäin vaikeita velvollisuuksia. Seuratessanne rouva Aalbergin esitystä unohdatte nämä vaikeudet, ja eteenne avautuu itsestään näytelmän aate. Taiteilijalla oli tässä osassa suuri menestys. Eilen, »Kamelianaisen» esityksessä, menestys oli yhtä ansaittu, kuten sen läsnäoleva yleisökin yksimielisesti jälleen vakuutti. Jo tämän liiaksi näytellyn ja vanhentuneen kappaleen ensi kohtauksesta katsoja tunsi taiteilijan, joka osaa antaa elävyyttä ja todennäköisyyttä osan mitä melodraamallisimmille momenteille. Onnettoman Margueriten kärsimysten vaihteluun rouva Aalberg sulkee niin paljon vilpitöntä tunnetta, naisellisuutta ja jotakin erityistä, hänelle ominaista viehättävyyttä, että vanhaa juttua särjetystä sydämestä kuulee pakostakin liikutettuna ja mielenkiinnoin. Joka näytöksen lopussa huudettiin taiteilijatarta äänekkäästi esille.»
Arthur Luther arvosteli »Hedda Gableria» »Moskauer deutsche
Zeitungissa»;
»Kuinka on mahdollista, että niin suuren taiteilijan täytyy esiintyä niin kurjassa huoneistossa! Tässä salissa [n.s. Romanovin teatterisalissa], jossa toinen puoli ei kuule mitään, toinen puoli ei näe mitään! Tällä näyttämöllä, missä dekoratsionit huojuvat, kun niihin koskee! Vain meidän paras teatterimme olisi Ida Aalbergille kyllin hyvä. Minä näin hänet eilen ensi kerran, mutta en tule tästä lähtien laiminlyömään ainoatakaan hänen esiintymistään, sillä varmaankaan hänen esiintymisensä ei tule supistumaan viiteen ilmoitettuun vierailunäytäntöön.
Ida Aalberg on kauniin viivan taiteilija (ei kauniin pose'n). Jokaisen yksityisen momentin tahtoisi saada ikuistetuksi. Tämä Hedda Gabler todellakin kuolee kauneudessa. Naispaholainen hän kyllä on; hänen pitää se olla, ja unohtumattomana tulee mielessäni säilymään kuva, kuinka hän polvistuu uunin eteen ja palavat paperipalaset liekehtivät hänen päänsä ympärillä. Mutta ei se, mikä on villin-saatanallista, anna hänelle perussävyä (kuten Dumontille, jonka näimme viime vuonna), vaan se, mikä on kissamaisen-mephistomaista. Kaunis Mephistopheles? Niin, miksikäs ei? — kuten eräässä Heinen mitä laajimmalle piireille tuntemattomassa tanssirunoelmassa. Kohtausta oikeusneuvoksen kanssa toisessa näytöksessä ja loppua, missä hän vetää sormiaan läpi alinomaa uurastavan Tean suortuvain, en ole nähnyt vielä kenenkään niin esittävän. Tosin en tunne Dusea tässä osassa,[29] mutta jo se, että täytyy mennä niin korkealle, kun yrittää luonnehtia Ida Aalbergia, osoittaa riittävästi, mitä hän meille on.» —