Saksankielinenkään kritiikki ei Venäjällä ollut Ida Aalbergin kielenääntämistä kohtaan niin ankara kuin vielä 1903 oli oltu Berlinissä. Ibsenin runous ei ollut tuntematonta Pietarissa ja Moskovassa, mutta siellä ei tehty sellaisia huomautuksia käsitysvirheistä kuin Kööpenhaminassa, missä eräs arvostelija oli sanonut:
»Vi bilder os dog ind at forstaa os paa Ibsen her hjemme — kuvittelemme täällä kotonakin sentään ymmärtävämme Ibseniä.»
XVIII.
VIIMMEISIEN VUOSIEN TAITEELLISESTA TOIMINNASTA.
Ida Aalbergin kuolemasta on kulunut siksi lyhyt aika, että varsinkin hänen elämänsä loppuvaiheista on liian vaikea laatia vähänkään tyhjentävää ja samalla objektiivista kuvausta. Vuoden 1911 suuret ristiriitaisuudet saivat aikaan, että hän kulutti kolmatta vuotta melkein toimettomuudessa ja katkerassa ja tuskallisessa yksinäisyydessä, mutta kuitenkin on hänen elämänsä viimmeinen vuosikymmen mitä rikassisältöisin. Toistaiseksi on mahdollista käsitellä vuosien 1905— 1915 välistä aikaa vain perin suppeassa muodossa.
* * * * *
Ida Aalberg oli kerran toisensa jälkeen yrittänyt näytellä vierailla kielillä, mutta ei ole mikään ihme, että näin saavutetut voitot jäivät puolinaisiksi ja ettei hän sitä tietä voinut saavuttaa pysyvää eurooppalaista ja yleismaailmallista mainetta. Ainoa toinen todellinen näyttelijä-suuruus, joka 1800-luvulla on yrittänyt samaa, näytellyt vierailla kielillä, lienee Ristori. Ernest Legouvén puolittain pakottamana italialainen näyttelijätär esiintyi Parisissa ranskan kielellä, ja tästä kokeesta ei ainakaan hänellä itsellään ole huonoa muistoa. Mutta kun Ristori myöhemmin mitä tarmokkaimpien opiskelujen jälkeen näytteli Lady Macbethia englanniksi, havaittiin hänen kielensä puutteelliseksi, ja kun hän Amerikassa uskalsi eräässä saksankielisessä teatterissa tulkita englannin kielellä pääosaa »Maria Stuartissa», onnittelivat yankeet häntä siitä, että hän osasi niin hyvin saksaa! »Tuo viimeinen ponnistukseni valtameren toisella puolella on antanut minulle sangen terveellisen opetuksen taiteellisesta leikittelystä», kirjoitti Ristori, joka sen jälkeen tyytyi näyttelemään vain italian kielellä.
Vuosien 1904—1905 suuri kiertue ei epäonnistunut taloudellisesti, mutta ei myöskään siinä suhteessa antanut tulosta, joka olisi houkutellut jatkamaan.
Kaikkialla, missä Ida Aalberg esiintyi saksan kielellä, hänet kuitenkin saatiin tietää suomalaiseksi taiteilijaksi. »Suuri suomalainen näyttelijätär» on hänen ainaisena nimityksenään, esiintyipä hän missä tahansa ja minkälaisessa ympäristössä tahansa. Ida Aalberg tunsi itsensä aina syvimmässä mielessä suomalaiseksi, ja kun häntä monien Suomalaisen teatterin kanssa sattuneiden ristiriitaisuuksien aikana syytettiin isänmaallisuuden puutteesta, ei hän milloinkaan tahtonut myöntää tuota syytöstä oikeutetuksi. Kaarlo Bergbomin teatteri ei hänestä vain ollut ainoa, jossa suomalaista näyttämötaidetta voitiin palvella.
On joskus sanottu, että Kaarlo Bergbom oli joka kerta, kun Ida Aalberg tuli Suomalaiseen teatteriin, äärettömän iloinen ja että hän huokasi helpotuksesta joka kerta, kun näyttelijätär taas lähti pois. Heidän kirjeenvaihtonsa antaa sangen paljon tukea tämmöiselle väitteelle. Aina 1880-luvun alusta lähtien Suomalaisen teatterin johtaja kirjoittaa niin nöyriä ja pyytäviä kirjeitä, että toisinaan tuntuu melkein pahalta, kun näkee, miten kopeasti ja vaateliaasti Ida Aalberg niihin vastaa. Kaarlo Bergbomia kohtaan Ida Aalberg esiintyi loppuun asti kuin hemmoteltu lapsi, joka äksyilee ja niskottelee ja kokeilee, kuinka pitkälle vanhempien rakkaus ulottuu. Suhde ei tosin tullut milloinkaan myöhemmin niin huonoksi, kuin se oli ollut 1890-luvun alkuvuosina, mutta liiankin selvää on, että Ida Aalbergin käyttäytyminen vanhaa suosijaansa kohtaan myöhemminkin jätti toivomisen varaa.