Teidän kirjeenne 18 p:ltä olen vastaanottanut.

Te olette kummastunut kuinka minä olen uskaltanut sanoa uskovani, ettei minua Kansallisteatterissa tarvita. — Minä olen sen uskaltanut syystä, että olin saanut sen vakuutuksen ja iloitsen suuresti nähdessäni, että siis se ei ole niin. Syytä tähän vakaumukseen on minulle kylliksi teatterin avausjuhla-asiassa annettu.

Tänä keväänä en enää tule.

Sitäpaitsi sanoitte syksyllä, ettei löydy minulle repertoiria. — Mitä myöhempään tulee siitä voimme myöhemmin päättää. Iloitsen että terveytenne on parempi ja toivon sydämellisesti pikaista voimistumistanne voidaksenne edelleen kehittää ja nostaa suomalaista taidetta.

Kunnioituksella

Ida Aalberg-Uexküll.»

Vaikka nämä kaksi kirjettä antavat verraten tyypillisen näytteen heidän kirjeittensä yleisestä sävystä, on kuitenkin varmaa, että Ida Aalbergin sydämen pohjalla oli mitä suurin hellyys Kaarlo Bergbomia kohtaan. Kun tohtori kesällä 1903 on sairaana ulkomailla, tiedustelee Ida Aalberg hätääntyneenä hänen osoitettaan saadakseen lähettää hänelle sydämellisen osanottonsa ilmauksen. Ja saatuaan kuulla, että Bergbom alkoi toipua, Ida Aalberg kirjoittaa Augusta af Heurlinille: »Ole hyvä purista lämpimästi Tohtorin kättä ja sano hänelle kuinka hartaasti toivon että hän meille takaisin annettaisiin, suurta työtänsä ainakin suurella hengellänsä ohjaamaan.»

Kerrotaan, että Ida Aalberg itki kokonaisen vuorokauden saatuaan tiedon Kaarlo Bergbomin kuolemasta. Varmaa on, että hän jälkeenpäin tohtori Bergbomista puhuessaan ilmaisi mitä syvintä kunnioitusta ja ihailua. Tämä myöhäinen kiitollisuus ja tunnustus on vanha tarina hyvästä teatterinjohtajasta ja hyvästä näyttelijästä, Ida Aalberg ei menetellyt paremmin eikä huonommin kuin hänen ammattialallaan yleensä menetellään. Jos Ida Aalberg alusta lähtien olisi mukautunut kaikkiin Kaarlo Bergbomin toivomuksiin, ei ole lainkaan sanottu, että hän olisi näyttelijänä kasvanut niin suureksi kuin kasvot. Esiintyessään vain vierailijana hän saattoi valita mieleisensä ohjelmiston, sai välillä tarpeellisia lepoaikoja, säästyi yleisön kyllästymiseltä enemmän kuin teatteriin vakinaisesti kuuluvan näyttelijän on mahdollista. Ida Aalbergin henkilökohtainen suhde Kaarlo Bergbomiin ei ole kuvaavaa vain yleiselle teatteripsyykelle vaan sen takaa näkyy — jos nimittäin katsoo vain tämän suhteen nurjaa puolta — itsesäilytysvaisto, jota ei voi muitta mutkitta tuomita. Ristiriidat heidän välillään lienevät, niin näkyviä kuin ovatkin, kuitenkin olleet verraten pinnallisia. On uskottavaa, että kumpaisenkin suurimpana riemuna oli työskentely yhdessä, vaikka Ida Aalberg ei ollut sitä aina kovin halukas tunnustamaan.

Kaarlo Bergbomin kuoltua Ida Aalbergista katosi halu »eurooppalaistua». Tämän jälkeen hän esiintyi vain suomenkielisenä näyttämötaiteilijana. Lukuunottamatta muutamia hyväntekeväisyysnäytäntöjä Pietarissa, joissa hän suomenkielellä tulkitsi Hugo von Hoffmansthalin »Elektraa», ja lyhyttä suomenkielistä vierailumatkaa Unkariin ja Pietariin vuonna 1907 hänen koko taiteellinen toimintansa tapahtuu kotimaassa. Tuntuu melkein siltä, että Bergbom vasta kuolemallaan kirkasti Ida Aalbergille elämäntyönsä arvon.

* * * * *