On joskus sanottu, että onnellisessa avioliitossa on vaikeata määritellä, mikä osuus kummallakin puolisolla on yhteisessä saavutuksessa.
Ida Aalbergin ja vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin avioliitossa tuntuu
erääseen aikaan olleen verraten varmasti määritelty työnjako.
Vapaaherra edusti yhteisessä taiteellisessa työssä teoreettista älyä,
Ida Aalberg oli toimeenpaneva voima.
Ida Aalberg oli erinomaisen henkevä ja älykäs nainen. Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin suuresta vaatimattomuudesta johtui, että eräät aikalaiset pitivät Ida Aalbergia perusluonteeltaan älyllisenä. Tämmöinen erehdys on kyllä ymmärrettävää: on ollut suuri elämys kuulla tuon henkevän naisen toistavan miehensä teoreettisia oppeja, jotka koko luonteeltaan olivat erikoisia ja rohkeasti yksilöllisiä.
Ida Aalberg oli älykäs, mutta ei älyllinen. Kaikenlainen teoretisoiminen oli hänen luonteelleen tuiki vierasta, hän oli nainen ja hänellä oli — kaiken opiskelun ja lueskelun jälkeenkin — liian vähän varsinaista älyllistä kouluutusta pystyäkseen ominpäin muodostamaan teoriaa.
Ida Aalbergilla on kuitenkin ollut oma osuutensa miehensä teoreettiseen ajatteluun. Hän on määrännyt sen suuntaa. Ida Aalberg oli ollut aiheena siihen, että vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofia kohdistui 1890-luvun lopulla näyttämötaiteeseen. Hänellä on täytynyt olla määräävä osuus siinä, että vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin teoreettisessa kannassa Kaarlo Bergbomin kuoleman jälkeen tapahtui eräs oleellinen muutos.
Vuonna 1908 julkaistiin »Ajassa» eräs kirjoitus Ida Aalbergin nimissä. Artikkelin otsikkona oli: »Kansa ja teatteri». Se on pitkä kirjoitus ja luonteeltaan sangen teoreettinen, vaikka lupaakin alussa pysyä käytännön kannalla. Se saarnaa kosmopolitismia vastaan taiteen alalla, se väittää, että hyvän taiteen tulee olla kansallista. Se puhuu Kaarlo Bergbomin jättämästä perinnöstä, kansallisesta teatterista, jota olisi kohotettava ja vaalittava.
Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli perusluonteeltaan kosmopoliitti. Taide, ei kansallinen ja suomalainen taide, vaan yleisinhimillinen taide, oli ollut hänen johtotähtenään. Asettuiko siis Ida Aalberg miestään vastaan tuossa kirjoituksessa? Se ei ole luultavaa, päinvastoin näyttää siltä, että koko kirjoitus on vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin laatima. Tyyli »Kansa ja teatteri» artikkelissa ei ole Ida Aalbergin yksinkertaista ja havainnollista, vaan vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofian ja juridiikan kyllästyttämää tyyliä.[30] Mutta itse perusajatuksen muodostamisessa Ida Aalberg lienee ollut »primus motor», aloitteen tekijä ja määräävä voima.
Ida Aalberg kirjoitti elämänsä lopulla eräitä erittäin kauniita tunnelmakuvauksia, semmoisia kuin aikaisemmin mainittu »Kotiseudun lumous» tai muistelma Oulunkoskien laskusta erään kiertueen aikana. Kuitenkaan hän ei tunnu kernaasti tarttuneen kynään, jos oli kysymys julkisuudesta. Esim. vuoden 1908 alussa Kansallisteatterin »Elinan surman» esityksestä kirjoitettu ja hänen nimissään julkaistu arvostelu saattaa kyllä sisältää hänen omat mielipiteensä, mutta on alusta loppuun vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin laatima: on tallella vapaaherran saksalainen konsepti, jota ei mitenkään voi selittää suomalaisen alkutekstin käännökseksi.
Jalmari Hahlin ollessa Suomen Kansallisteatterin johtajana Ida Aalberg kevätkaudella 1907 vieraili kahdessa osassa: tuntemattoman kotimaisen tekijän »Luvatussa maassa» ja Victor Hugon »Lucrezia Borgiassa». »Valvojassa» Eino Leino merkitsi edellisen kappaleen perin heikoksi, jälkimmäisen vanhentuneeksi ja kirjoitti Ida Aalbergin osalle:
»Mitään erikoisen uutta eivät nämä Ida Aalbergin vierailut tällä kertaa esityksen puolesta tarjonneet. Mutta luonnollisesti on hänen oma taiteensa aina omiaan aateloimaan Kansallisteatterin näyttämön siksi tunteiden ja väkevien mielikuvien kentäksi, joka sen oikeastaan tulisi olla ja joksi ainoastaan Ida Aalberg sen vielä voi tehdä. Mielestäni on näin ollen arvostelijan tehtävä vain merkitä omansa ja epäilemättä myös koko teatteriyleisömme syvin kiitollisuus.» —