Vuoden 1907:n vierailut Kansallisteatterissa päättyivät kesken, sillä Ida Aalberg suunnitteli siihen aikaan kiihkeästi vierailuretkeä Unkariin. Saman vuoden syksyllä hän omine seurueineen esiintyi sekä Helsingissä että useissa maaseutukaupungeissa näytellen »Rosmersholmia», »Hedda Gableria», »Elinan surmaa» ja »Kotia». Kotimaisen arvostelun voi ehkä lyhyimpänä lukea »Vasabladetista», joka kirjoitti:
»Ida Aalbergin näytteleminen ei kaipaa monia sanoja. Ei tarvitse lisätä mitään siihen, minkä jokainen jo tietää, sillä hän on yhä sama täydellinen näyttelijätär kuin ennenkin. Hänen näyttelemisensä on viimeistä yksityiskohtaakin myöten viimeisteltyä, siinä on huippuunsa kehitettyä tekniikkaa, eloa ja suloa kaikissa liikkeissä ja kaiken yllä sitä sielukkuutta, jonka Ida Aalberg yksin voi luomilleen antaa. Voimme siis, kuten aina ennenkin, vain tunnustaa, että meidät on voitettu ja vallattu ja että olemme täynnä ihailua ja ihmettelyä.»
Helsinkiläisessä arvostelussa sentään oli havaittavissa jokunen soraäänikin. Varsinkin Volter Kilpi suhtautui Ida Aalbergin ja hänen seurueensa taiteeseen epäillen ja kielteisesti. Pitkän, kotimaassa tehdyn kiertueen tarkoituksena oli valmistautuminen esiintymistä varten Unkarissa, missä annettiin muutamia vierailunäytäntöjä vuoden lopussa. Magyarien kritiikki Ida Aalbergin taiteesta oli melkein yhtä innostunut ja ritarillinen kuin vuonna 1880. Puhuttiin »Pohjantähdestä», otettiin vertauskohdiksi Duse ja Bernhardt ja lisäksi etevä unkarilainen näyttelijätär Emilia Markus. Suomenkielen sanottiin olevan yhtä kaunista kuin unkarin kieli, jopa joskus muistuttavan kreikankieltä. »Neues Pester Journalissa» kirjoitettiin:
»Rouva Aalberg on suuri taiteilijatar, lahjakkaisuudessa aivan kuuluisinten ammattisisartensa vertainen. Ihana, notkea vartalo, suuret, puhuvat silmät, mieltäkiinnittävät kasvot, joissa kaikki mielenliikunnot elävästi ja tarkasti kuvastuvat. Hänen koko olentonsa muistuttaa Dusea, jonka kanssa hänellä on yhteistä tuo melodinen persoonallisuus, ja Ida Aalberg kuuluu ehdottomasti niihin näyttelijättäriin, joissa taiteen suuruus ja syvyys yhtyy hempeään naisellisuuteen ja runolliseen suloon. Hänen puhelunsa, hänen tapansa esittää inhimillisten tunteiden asteikkoa, on täynnä intuitsionia ja hienoa taidetta; on yhdentekevää, näytteleekö hän intohimoisesti liikkeillä vai ilmaiseeko hän mielensä kasvojensa ja silmiensä ilmeillä.»
Parhaiten menestyi Unkarissa »Elinan surma». Yleisömenestys ei muodostunut erikoisemmaksi, mutta unkarilaiset ylioppilaat juhlivat Ida Aalbergia laulamalla hänelle teatterissa, riisumalla hevoset hänen vaunujensa edestä ja vetämällä hänet loistohotellin eteen, missä taiteilija Pestissä ollessaan majaili. Vähäinen reservatsioni siitä, miten Ibseniä oikeastaan olisi näyteltävä, ilmestyi »Pester Lloyd» lehdessä, mutta ei pahasti himmennä näiden Unkarin näytäntöjen yleistä tunnelmaa. — Budapestista palattuaan Ida Aalberg näytteli seurueineen vielä Pietarissa.
Vuonna 1909 Ida Aalberg saavutti huomattavan taiteellisen voiton esiintymällä Helsingissä »Iphigeneia Tauriissa» draaman nimiosassa. Hänen lausuntansa ilmehikkyys ja hänen käyttämiensä asenteiden viivakauneus esiintyi edukseen tässä Goethen kaihoisassa ja viileässä runoelmassa. Goethen draamassa ei ole draamallista voimaa, ja Ida Aalberg esiintyi hänkin varsin vieraalla alalla, mutta kuitenkin oli draaman tulkinta silloisissa oloissa jotakin varsin poikkeuksellista. Ida Aalbergin oma innostus tarttui muihinkin näyttelijöihin ja riitti aateloimaan esityksen, joka kuitenkaan ei saavuttanut suuren yleisön suosiota.
* * * * *
Jalmari Finne on kertonut sanoneensa kerran Kaarlo Bergbomille: »Teidän varjonne lyö kumoon viisi seuraavaa Kansallisteatterin johtajaa.» Näitä sanoja ei oltu sanottu ainoastaan vakaumuksesta ja todellisesta syvästä ihailusta Kaarlo Bergbomia ja hänen elämäntyötään kohtaan, vaan myöskin lohdutukseksi Suomalaisen teatterin perustajalle, joka elämänsä lopulla huokaili suurten vastuksien ja surujen alla.
Yhtä vähän kuin Aleksanteri Suuri tai Bismarck kasvatti Kaarlo Bergbom itselleen valtansa perijää ja työnsä jatkajaa. Koko kysymys tuntuu olleen hänelle vastenmielinen. Aatteen miehenä hänen olisi pitänyt valita itselleen seuraaja, mutta on hyvin anteeksiannettavaa, ettei hän sitä tehnyt. Kaarlo Bergbom tiesi persoonallisesta kokemuksestaan, että teatterinjohtajan vähäinen kunnia maksetaan nöyryytyksillä ja kieltäymyksillä, joilla on vaikeata yrittää onnellistuttaa toista ihmistä.
Kaarlo Bergbomin suurimmissa voitoissa oli ollut määräävänä tekijänä Ida Aalberg. Ei ollut mitään suuruudenhulluutta, jos Ida Aalberg katsoi itsensä Bergbomin lähimmäksi perijäksi ja Bergbomin traditsionien suojelijaksi.