Vuonna 1909 Ida Aalberg valittiin Kansallisteatterin taiteelliseen johtoon.

Jo 1904—1905:n kiertueen aikana Ida Aalberg lienee seisonut tasavertaisena vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin rinnalla — vapaaherran itsensäkin mielestä. Ainakin jo sinä vuonna Ida Aalberg ohjailee, kuten kirjeet osoittavat, saksalaisten näyttelijäin roolianalyysiä. Tämän jälkeen hän yhä enemmän alkaa puuttua ohjaukseen, ja esim. Kansallisteatterin ottaessa esitettäväksi »Iphigeneia Tauriissa» Ida Aalbergin neuvot tuntuvat olleen sekä määrääviä että hedelmällisiä. Vaikka vapaaherra Uexküll-Gyllenband olikin Ida Aalbergin neuvonantajana ja mitä läheisimpänä työtoverina, sisältyy Ida Aalbergin ohjaajatoimintaan vuosina 1909—1911 paljon itsenäisyyttä ja omintakeista toimintaa.

Ida Aalberg saapui 1909 Helsinkiin täynnä innostusta ja uskoa ja harrastusta, joka ei koskenut vain suomalaista näyttämötaidetta, vaan suomalaista kulttuuria yleensä. Hän tahtoi koota ympärilleen kansallisen sivistyksen suurimmat edustajat, hän tahtoi perustaa oman »salongin», hän tahtoi suomalaista näyttämötaidetta mitattavan vain kaikkein korkeimmilla mitoilla. Nämä optimistiset toiveet pettyivät täydellisesti: emännän loistavasta seurustelutaidosta huolimatta »salonki» ei ottanut oikein menestyäkseen, ja taiteellinen toiminta teatterissa johti mitä surkeimpaan ristiriitaan, Ida Aalbergiin nähden suorastaan katastroofiin.

* * * * *

Ida Aalberg käsitti itsensä Bergbomin traditsionien suojelijaksi. Hänen Kansallisteatterin kanssa tekemäänsä sopimukseen kuului, että hän vuosittain ohjaisi neljä kappaletta, joissa myöskin itse esiintyisi näyttelijänä.

Kaarlo Bergbomin johdon suurin saavutus lienee siinä, että hän loi kotimaisen ohjelmiston, vaikutti itseensä draamatuotantoon. Siinä suhteessa Ida Aalberg koetti olla ehdottomasti uskollinen traditsioneille. Ottamalla näyttämölle Linnankosken »Ikuisen taistelun», Maila Talvion »Anna Sarkoilan» ja Eino Leinon »Alkibiades» näytelmän hän ei noudattanut vain omia mielitekojaan ja primadonna-vaatimuksiaan, vaan myöskin, ja lähinnä, Kaarlo Bergbomin traditsioneja. Onni ei kruunannut hänen rohkeita pyrkimyksiään. Kritiikki ei tosin sivuuttanut hänen innostuneen työnsä tuloksia kylmästi, vaan tunnusti, että ohjaustoiminnan takana oli voimakas tahto ja rikas mielikuvitus, mutta sittenkin jäi menestys puolinaiseksi. Ibsenin »John Gabriel Borkmanin» esityksestä suomalainen kritiikki sanoi tuomionsanoja ja paljon jyrkemmässä muodossa kuin aikaisempi ulkomainen kritiikki »Hedda Gablerista» ja »Rosmersholmista». Vapaaherra Uexküll-Gyllenband avusti parhaansa mukaan Ida Aalbergia tässä ohjaustoiminnassa, mutta hänen »uusi tekniikkansa» tai »psykologinen» suhtautumisensa tehtäviin ei tullut ainakaan yleiseksi tietoisuudeksi Helsingin arvostelijain kesken, kun he arvostelivat Ida Aalbergin ohjausta ja näyttelemistä. »John Gabriel Borkmanin» esitys oli Ibseniin kohdistuvaa väkivaltaa, sen voi lukea suopeidenkin arvostelujen rivien välistä, Anna Sarkoilaa Ida Aalberg ainakin toisten mielestä tulkitsi liiaksi suureen tyyliin.

Suurisuuntaisin ja rohkein teko, minkä Ida Aalberg ohjaajana suoritti, lienee ollut Linnankosken »Ikuisen taistelun» esittäminen. Elämänsä lopulla taiteilija, joka niin usein oli näyttämöltä tulkinnut rikollisia tyyppejä, otti esittääkseen itsensä pahuuden alkuvoiman, Luciferin. Hän ei kuitenkaan valinnut kappaletta tuon osan vuoksi, hän selitti nimenomaan, että hänen päätarkoituksensa oli kirjailijan kannustaminen ja kotimaisen draaman vaaliminen. Ida Aalberg ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband eivät säästäneet vaivojaan, ohjauskirjoista näkee, että työtä on tehty hellittämättömällä innolla. Mutta niin epäitsekäs kuin Ida Aalbergin yritys olikin, »Ikuinen taistelu» muodostui ehkä pahimmaksi kompastuskiveksi hänen ohjaajatoiminnassaan. Suuret kustannukset, jotka kappale aiheutti teatterille, herättivät pahaa verta. Taiteellinen tulos muodostui mielenkiintoiseksi, mutta ei vakuuttavaksi. Draamaahan ei oltu tehtykään näyttämön vaatimuksia silmälläpitäen.

V.A. Koskenniemi kirjoitti »Ikuisen taistelun» johdosta m.m.:

– – – »Ensimmäinen näytös, Luciferin öinen kokous, on draamallisesti verraten heikko. Pimeyden ruhtinas on koonnut ympärilleen oman seurakuntansa, Repokorvat, Vihreäsilmät, Täti Lierot, Herjakielet, Satasormet j.n.e., ja suunnittelee heidän kanssaan ihmissuvun viettelemistä Jehovan pelvosta. Taikka oikeammin: koko näytös on Luciferin varsin epädraamallista yksinpuhelua, jonka keskeyttävät siellä täällä henkien ulvahdukset tai muut mielenosoitukset verraten merkityksettömine vuorosanoineen. Näytelmän heikoimpia puolia on mielestäni se, että Luciferin kuva kirjailijan ponnistuksista huolimatta jää varsin vaaleaksi. Byronin Lucifer, Goethen Mefistofeles ja Andrejevinkin Anatema — kirjallisuuden uusin viettelijätyyppi — ovat kuvatut samalla kertaa sekä verevämmällä että hienommalla taiteella. Mikä on Linnankosken Luciferin toiminnan ja tekojen sisin vaikutin? Jos hän todella tietää alottaneensa »ikuisen taistelun» Jehovaa ja hänen vaikutustaan vastaan, tuntuu hän tässä ensimmäisessä öisessä kohtauksessa tuhlailevan yhdellä kertaa liiaksi sydämensä raivoa. Samalla tekee hän liian kaunopuheliaan vaikutuksen. Hänestä puuttuu jotain siitä tyynestä sisällisestä auktoriteetista, jonka mielellään runoilisimme tähän Jehovan väsymättömään, ylpeään vastustajaan. En tiedä onko runoilija ajatellut tätä tyyppiä luodessaan paratiisin käärmettä, mutta ainakin tuli se usein Ida Aalbergin esityksessä mieleen. Joka tapauksessa on »Ikuisen taistelun» Lucifer mittasuhteiltaan vähäpätöisempi ja inhimillisesti merkityksettömämpi kuin se ihmislapsi, Kain, johon hän pyrkii vaikuttamaan. — — —

* * * * *