Esitys? Siinä pistää kenties ensimmäisenä silmään se ulkonainen loisto, jolla tämä draama oli asetettu näyttämölle. Dekoratsionien tyylikäs hienous ja komeus voittaa kaiken, mitä meillä Kansallisteatterissa on nähty. Jo ensimmäinen kuvaelma idyllisine maisemineen antoi rikkaan tunnelman. Hauskasti oli keksitty uneksiva valmurivi rampin luona samoinkuin suuret, koristeelliset sienet. Toisessa kuvaelmassa oli Luciferin luola niinikään pantu näyttämölle komealla taiteellisella mielikuvituksella. Aivan yhtä onnellista vaikutusta eivät tehneet ne henget, jotka tässä luolassa pitivät kokoustaan. Heidän joukkohuudahduksissaan, naurunrähäköissään ja koko yleisesityksessä tuntui kyllä huolellinen ja harkittu johto, mutta koko kuvaelma on itsessään mahdoton esitettäväksi. Ei voi kernaasti uskoa, että tuo päätön lauma pystyisi ihmiskuntaa tuhoamaan. Ida Aalbergin komeasti, hillityllä energialla lausumat vuorosanat antoivat tälle kohtaukselle kuitenkin eräänlaisen loiston, joka osittain korvasi sen, mitä itse kuvaelmasta sinänsä puuttuu. Kaiuin näyt toisessa näytöksessä olivat myöskin huomattavia näyttämöteknillisiä saavutuksia, ehkä kuitenkin lukuunottamatta muutamia taikalyhtykuvia, jotka olisivat voineet olla parempia. Uhrikohtauksen stilisoitu maisema sekä viimeisen kuvaelman syysmetsä olivat harvinaisen tunnelmallisia ja auttoivat kaiketi osaltaan näytelmää sen taiteelliseen voittoon.
Osien esityksessä kiinnittää mieltä ensi sijassa Ida Aalbergin Lucifer. On erinomaisen rohkeata naiselle käydä tulkitsemaan tällaista osaa, jonka luonteeseen kaiken traditsionin mukaan kuuluu juuri tärkeänä puolena maskuliininen uhma. Kukaan muu kuin Ida Aalberg olisi tuskin tähän voimankoetteluun antautunut. Hänen Luciferinsa oli enemmän käärmeellinen kuin uhmaileva, enemmän raivokas kuin maltillisesti ja tyynesti harkitseva. Se oli eräänlainen sukupuoleton Mefistofeles, kenties hiukan hermostunut ja agitatoorinen, mutta monin paikoin, esim. kuiskatessaan Kainille tämän maatessa maassa tai uhritoimituksen aikana, häikäisevän demoninen.» — —
Se, että Ida Aalberg sekä ohjaajana että näyttelijänä saavutti yhden suuren ja ehdottoman menestyksen, nimittäin Ostrovskin »Ukkosilmassa», ei riittänyt vakiinnuttamaan hänen asemaansa silloisen johdon silmissä. Ida Aalberg ei, kuten tavallisesti aina ennen, ollut pystynyt täyttämään taiteensa voimalla katsomoa ja kassaa, ja senvuoksi Kansallis-teatterin johtokunta kevätkaudella 1911 sanoi hänet irti vakinaisesta toimesta ja toivoi palattavan entiselle kannalle, t.s. vierailunäytäntöihin, joilla Ida Aalberg kahdenkymmenen vuoden aikana oli avustanut teatteria.
Sanottakoon Ida Aalbergin ohjausajasta 1909—1911 mitä muuta tahansa, tämä ainakin on varmaa: hän oli työssään osoittanut niin valtavaa innostusta ja antaumusta, että tuomio kohtasi häntä ruhjovalla voimalla. Saamansa ero, jos mikään, muuttui hänelle tunnekysymykseksi. Hän tunsi ansionsa teatteria kohtaan liian elävästi kestääkseen näin saamaansa tuomiota, ja oli myöskin liian vilpitön ja kuumaverinen kyetäkseen suhtautumaan siihen ylimielisesti ja kylmästi.
Maila Talvio on kertonut, kuinka Ida Aalberg koetti, saatuaan tiedon erostaan, tulla hänen luokseen. Ida Aalberg pääsi taloon ja ovesta sisään, mutta lyyhistyi kokoon alimmille sisäportaille, tuijotti siinä murtunein katsein eteensä ja toisteli raukealla yksitoikkoisella äänellä: »Niin sitä vaan potkitaan — — pois!»
Hän oli kuolemaan asti väsynyt, ja koko kohtaus oli kaamea ja vilpitön kuin kuolema itse. Seuraavina päivinä ennen niin elegantti Ida Aalberg pakkasi tavaroitaan puku ja tukka epäjärjestyksessä.
1911 Ida Aalberg pani toimeen viimeisen suuren kiertuensa Suomessa. Lukuunottamatta Hämeenlinnassa sattuneita poliittisia rettelöitä hän sai osakseen jakamatonta ja lämmintä innostusta. Kuitenkin täytyy sanoa, että Ida Aalbergin taide alkoi loppuaikoina olla epäilyksenalaista. Kun hän esitelmöi maaseutukaupungeissa taiteellisen teatterin tarpeellisuudesta ja kulttuuriarvosta, sai hän kritiikkejä, jotka olivat vastustavalla kannalla syyttäen Ida Aalbergin puhuvan toista kuin hän taiteilijana esitti: maaseudullakin uusi aika alkoi esittää »hillityn suunnan» vaatimuksia täysin tarmoin ja kiivaasti. Kiivailu »hillityn taiteen» puolesta on naurettavaa, ja varsinkin muutamassa maaseutulehdessä se esiintyy perin koomillisessa valossa Ida Aalbergin esitelmämatkan aikana.
Vuosina 1912—1913 Ida Aalberg eli ylpeässä eristyneisyydessä Viipurissa. Hän ei tahtonut puuttua mihinkään taidetta koskevaan, hän kieltäytyi näyttelemisestä, lausumisesta, kirjoittamisesta. Varmaa on, ettei hän tätä kaikkea tehnyt yksin omasta halustaan ja voimastaan. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband sai hänet muistamaan vuoden 1911:n riitautumista kauemmin kuin hän itse olisi kyennyt sitä muistamaan. Se oli epätoivon aikaa Ida Aalbergille. Hän suunnitteli elämäkerran kirjoittamista, hän kävi keittokoulua, hän lueskeli, hän koetti opiskella venäjän kielen alkeita — mistään ei tullut vähintäkään tyydytystä.
Tarvittiin vain pieni kirje Juhani Aholta, kun Ida Aalberg unohti ylpeytensä ja saapui vuoden 1914:n alussa Kansallisteatterin hänen kunniakseen toimeenpanemiin suuriin juhliin.
Moni muu olisi ollut ylpeydessään itsepintaisempi kuin Ida Aalberg! Mutta hän tunsi elämänsä kuluvan, hän tahtoi vielä tehdä työtä, hän teki hetkellisen ja vastahakoisen sovinnon päästäkseen siitä turtumisen tilasta, jota tämä taiteellisen toimettomuuden aika hänelle merkitsi.