IV.
SAKSALAINEN TEATTERI JA MARIE SEEBACHIN KOULU.
Alkutaipaleella, kuten sanottu, Kaarlo Bergbom yleensä vain etäältä vaikutti perustamansa Suomalaisen teatterin puheosaston elämään ja toimintaan. Teatterilla ei ollut pätevää ohjausta, ja senvuoksi kysyttiin yksityisiltä näyttelijöiltä yritteliäisyyttä ja itsenäistä harrastusta, jos mielivät edistyä taiteessaan. Ammattitaitoa lähdettiin hakemaan ulkomaalaisilta opettajilta, sillä Helsingin ruotsalaista teatteria, vaikka se olikin vanhempi ja seisoi vankemmalla pohjalla, ei haluttu käyttää esikuvana. Jotakin ruotsalainen teatteri kyllä lienee sentään pakostakin antanut suomalaisen teatterin vanhimmille näyttelijöille. Pitkässä polemiikissa, jota hämeenlinnalaisessa »Hämäläinen» lehdessä syksyllä 1874 käytiin näyttelijäin opinnoista, toinen puoli väitti, että Raa-puolisot, ruotsalaisen teatterin suositut näyttelijät, olivat olleet esikuvana suomalaisen teatterin parhaille voimille, Charlotta Raa rouva Aspegrenille ja Frithiof Raa herra Lundahlille. Toinen puoli taas arveli, ettei ruotsalaisesta teatterista ainakaan silloin ollut opettajaksi, ja ehdotti: »Parhaaksi esikuvaksi luulisimme Danein kansallisteatterin, taikka ehkä vielä parhaammaksi Norjan.»
Jo lapsena Ida Aalbergin sanotaan mielineen ulkomaille. Hän oli usein ja hartaasti pyytänyt opettajaansa neiti Tavaststjernaa kertomaan ulkomaanmatkoistaan, ja hänen sanotaan joskus huokailleen vieraista maista puhuttaessa: »Kunpa joskus pääsisi sinne.» Kesällä 1878 toive vihdoin toteutui, Ida Aalberg lähti, saatuaan Porissa lahjanäytännön, Saksaan. Oskar Ahlberg opiskeli siihen aikaan kemiaa Dresdenissä, joka kaupunki tuli sisarenkin matkan päämaaliksi.
Tämä Ida Aalbergin ensimmäinen ulkomaanmatka tapahtui onnellisen tähden alla. Tosin hän koki vaikeuksia ja ikävyyksiä, mutta hän hankki silloin perusteet ammattitaitoonsa, joka myöhemmin kohosi niin korkeaksi, että hänen taiteilija-arvoansa vähäksyvätkään henkilöt eivät ole voineet sitä puolta kieltää.
* * * * *
1870-luvulla sanotaan teatteriolojen Saksassa olleen surulliset. Aikaisemmin koko saksalaisella kielialueella oli ollut vain harvoja hovi- ja kaupunkiteattereita, ja laki oli kieltänyt näyttämötaiteen vapaan harjoittamisen. Mutta 1869 rajoittavat asetukset kumottiin, ja silloin syntyi uusia teattereita kuin sieniä sateella. Tästä oli seurauksena, että näyttelijäin lukumäärä lisääntyi tavattomasti. Saksan-Ranskan sotaa seuranneen inflation jälkeen tuli maahan taloudellinen pulakausi, jolloin teattereitakin alettiin johtaa entistä enemmän liikemiesnäkökohtia silmälläpitäen. Varsinkin nuorempien teattereiden tunnussanaksi tuli vetonumeroiden (»Schlager») keksiminen sekä ohjelmiston valinnassa että näyttelemisessä. Vastaperustettujen lukuisien uusien teattereiden vaikutuksesta oli maahan muodostunut monipäinen näyttelijäproletariaatti, josta voitiin huokealla palkata huonoja voimia näytäntöihin, mutta yleisön houkutukseksi hankittiin näyttämöesitystä kannattamaan jokin suuri nimi, joka tarjosi mahdollisuuksia reklaamiin. Se oli »vierailujen» aikaa. Mistään runoteoksen yhtenäisestä esityksestä ei ollut kysymys, »kukin näyttelijä näytteli omasta puolestaan ja vierailija kaikkien puolesta». Niinpä saatettiin 1880 Nürnbergissä suurimmaksi osaksi uusilla voimilla esittää Schillerin »Kavaluus ja rakkaus» yhden ainoan harjoituksen jälkeen, joka sekin oli kestänyt vain puolitoista tuntia. Se oli tanssia kultaisen vasikan ympärillä, ja eräs saksalaisen teatterin historioitsija on todennut, että 1870-luvulla Saksassa näyteltiin draamaa pintapuolisemmin kuin milloinkaan muulloin.
Hoviteatterit, jotka saivat ruhtinailta raha-avustusta, olivat poikkeusasemassa. Mutta niihin oli muodostunut byrokraattinen hallintojärjestelmä, joka vanhoillisuudessaan vei taiteen ikävyyteen ja homehtumiseen.
Goethe oli teatterinjohtajana vaatinut esityksille yhtenäistä tyyliä. Hän oli ottanut esikuvaksi antiikin juhlallisuuden, tyylitellyn lausunnan ja hitaat liikkeet, jotka myöhemmin johtivat Saksan näyttämöillä mauttomaan liioitteluun ja onttoon paatokseen. Jos Goethea voi pitää saksalaisen näyttämöidealismin perustajana, on Ludwig Schröder, suuri näyttelijä ja teatterinjohtaja, saksalaisen näyttämötaiteellisen naturalismin isä. Schröderinkin sanotaan pyrkineen esityksen yhtenäisyyteen. Richard Wagner oli oopperauudistuksissaan vaatinut sekä yleisön että näyttelijäin määrätietoista kasvattamista. Ja 1874 Meiningenin herttua oli lähettänyt Ludwig Chronegkin johdolla kuuluisan teatteriseurueensa kiertämään maailmaa, seurueen, jonka tarkoituksena oli esittää runoteoksia, eikä yksityisiä näyttelijöitä. Ja vaikka parilla saksankielisellä näyttämöllä saattoi olla etevä ohjaaja, joku Laube tai Dingelstedt, niin 1870-luku oli kuitenkin lähinnä taiturinäyttelijäin aikaa Saksassa. Oli paljon hyviä näyttelijöitä, »tähtiä», »vierailijoita», mutta vähän hyviä teattereita.
Kaarlo Bergbomilta Ida Aalberg sai suosituskirjeen eräälle Saksan tunnetuimmista »tähdistä», Marie Niemann-Seebachille. 1870-luvulla tämä lienee ollut kuuluisin kaikista saksalaisista naisnäyttelijöistä, ja vaikka hänen maineensa myöhemmin himmentyi, on hänellä aivan varmaan ollut annettavana sitä, mitä opintomatkalla oleva Ida Aalberg kaipasi: ammattitaitoa.