Marie Seebach oli traagillisten osien esittäjä, ja vaikka hän vierailunäytäntöjensä vuoksi oli kuulu kautta maan, ei hän kuitenkaan tunnu olleen mikään »kulissienrepijä», joka intohimoisuudellaan olisi vallannut yleisönsä. Hän oli lähes viisikymmentävuotias, kun Ida Aalberg tuli hänen oppiinsa, ja jo paljon aikaisemmin oli saksalainen teatteriarvostelu merkinnyt hänen taiteensa tunnusmerkilliseksi ominaisuudeksi resignatsionin ja elegisen sävyn. 1867 oli Berlinissä kirjoitettu hänen Maria Stuart esityksensä johdosta m.m.: »Koko luonteensa mukaisesti Marie Seebach antoi etusijan kärsivälle, murtuneelle ja raskasmieliselle ruhtinattarelle ja koetti kaiken aikaa herättää katsojan myötätuntoa vangittua ja petettyä marttyyria kohtaan. Ihanan, korvia hivelevän puheensa ja jalon, plastillisen ryhtinsä avulla hän siinä onnistuikin erittäin suuressa määrässä. Tuntui kuin olisi hänellä tulkitsemisessaan ollut perusmotiivina: 'Olen vain varjo Mariasta'.»
Kaarlo Bergbomia on moitittu siitä, että hän ei käsittänyt Ida Aalbergin taipumusta traagilliseksi näyttelijäksi, ennenkuin tämä oli käynyt Marie Seebachin koulua. Marie Seebachille on annettu kunnia Ida Aalbergin oikean alan keksimisestä. Totta onkin, että Bergbom, kuultuaan sisareltaan Ida Aalbergin lukevan saksalaisen opettajansa johdolla vain traagillisia osia, ilmaisi pettymystä ja aikoi ehdottaa, että kuuluisa näyttelijä luettaisi oppilaallaan iloisempia tehtäviä. Mutta mitä Kaarlo Bergbom tuohon aikaan voikaan tietää Ida Aalbergista, kehittymättömästä, oppimattomasta ja lapsellisesta tytöstä. Marie Seebach taas saattoi antaa tulokkaalle traagillisia tehtäviä lähinnä siksi, että hänen oma luonteensa veti niihin. Että hän silloin tämän sielussa tapasi »muutamia omia jänteitään», kuten hän Bergbomille kirjoitti, oli todella onnellinen keksintö.
Vasta Dresdenissä Ida Aalbergissa alkoi näkyä voimakastahtoinen pyrkimys ja luja työtarmo. Heinäkuun 15 p:nä hän kirjeessään vanhemmilleen kertoi opinnoistaan Marie Seebachin luona:
»Minä oon ensimäinen Skandinaavi hänen monista oppilaistaan, ja semmoisena hän kohtelee minua erinomaisen hyvin, voin sanoa paraiten kaikista oppilaista. Oon ollut kutsuttu hänen luokseen kerran osalliseksi yhteen suureen päivällispitoihin, ja hänen luonansa tullut tuntemaan monta Dresdenin mainioimpia henkilöitä. Tänä iltana oon hänen kanssaan kutsuttu hänen sukulaisensa erääseen ranskalaiseen perheeseen. Voin sanoa etten vielä koskaan ole niin ahkerasti työskennellyt kuin täällä, aikani on niin tärkeä, että ei tuntia päivällä voi antaa mennä hukkaan. Monta päivää on mennyt, kun en ole jalallani ulos huoneestani astunut, ainoastaan kieltä tutkinut, en tähän saakka vielä ole tietänyt mitä paljon vaivaa ja ahkeruutta tarvitaan kieltä oppiakseen; kolme ja kaksi kuinka sopii on Rouva Seebachin luona ja joka tunniksi on uutta jonka ensin kotona täydyn kääntää suomeksi voidakseni ymmärtää, sitäpaitsi on mulla 4 tuntia viikkoossa kieltä varten erään neiti Nikolain edessä, vaan ainoastaan tämän kuun loppuun, sillä silloin täydyn jo osata lopun itsekseni tutkia, niin olen päättänyt.» – – –
Joutuessaan opetuksensa välillä vierailumatkoille Marie Seebach kirjoitti oppilaalleen. Lämpimästä sävystä voi päättää, että Ida Aalberg oli voittanut opettajansa sydämen muutenkin kuin skandinaavisuudellaan. Elokuussa 1878 Wykissä päiväämässään kirjeessä Marie Seebach m.m. sanoi:
»Toivottavasti olette harjoittanut Jolanthaa, Kätcheniä ja Luisea ja tutkinut saksan kieltä. — Säilyttäkää kaunis innostuksenne taiteeseen samanlaisena kuin tähänkin asti, jotta opettaminen tuntuisi opettajasta yhtä rakkaalta kuin tähän saakka. — — —»
Ida Aalbergin valtioavun anomusta Marie Seebach puolsi vieläkin kaunissanaisemmin ja lämpimämmin kuin Kaarlo Bergbom. (Siitä huolimatta keisarillinen senaatti hylkäsi tämän anomuksen.) Ja kun Ida Aalberg Marie Seebachin poissa ollessa ilmoitti tälle, että hänen, vastoin aikaisempaa luuloaan, oli lähdettävä Suomeen, kirjoitti opettaja:
»Coburgissa 14. XII. 1878 Ehrenburgin linnassa.
Rakas Ida!
Rivisi ovat minua kovin, kovin hämmästyttäneet. Minäkin olisin iloinnut, jos olisin edes pikaisesti vielä kerran saanut harjoittaa kaikki roolit kanssasi ennenkuin lähdet. Myöskin siitä olisin iloinnut, että olisin saanut antaa Sinulle siunaukseni tielle. Sen teen kuitenkin nyt ja huudan sinulle sydämestäni: onneksi olkoon! On aivan oikein, että empien astut suureen tehtävääsi, mutta Sinun taiteellinen lahjakkuutesi, Sinun runollinen mielesi, Sinun rakkautesi taiteeseen, avaavat Sinulle kauniin tulevaisuuden, jos vain ahkerasti edelleenkin pyrit. Herttuallisen perheen ja yleisön puolesta olen täällä saanut osakseni samaa entusiasmia kuin muulloinkin. — — — Toivon, että opetuksestani on Sinulle ollut hyötyä. Kirjoita minulle Helsingistä heti, kun olet näytellyt, ja tervehdä johtajia puolestani mitä parhaiten. Olet tuottanut minulle paljon iloa ahkerana ja lahjakkaana oppilaana. Jumala kanssasi. Rakkaudella syleilee Sinua