Ibsenin »naturalismi» oli vain näennäistä naturalismia. Noora on ihannoitu nainen, hän on sankaritar, ja yksinkertaisuus ja hillintä eivät ole ainoat ja tuskin edes määräävät Noora-tulkinnan ansiot. Noorahan on siinä määrin ihanteellinen naiskuva, että August Strindberg sai sen johdosta raivokohtauksia. Todennäköisesti Ida Aalbergin ensimmäisen Nooran suurin ansio on ollut siinä, että hän nuoruudellaan ja viehkeydellään osasi valaa ihanteellisuuden verhon koko luoman yli. Että hänellä tuskin on ollut varsinaista Ibsen-näyttelijän tyyliä, voi päättää Frithiof Peranderin Ida Aalbergille myönnetyn lahjanäytännön jälkeen pitämästä puheesta. Pitkässä puheessaan Perander sanoi m.m.:

»Neiti Ida Aalberg! Yleisö on jo illan kuluessa, niinkuin usein muulloin, osoittanut Teille harrasta suosiota, sydämen pohjasta lähtenyttä kunnioitusta. Kukkasista näyttämö oli kadota näkyvistämme. Oli niinkuin olisi siihen, missä näyttämö oli ollut, noussut kukkainen keto, jossa Te olitte kukkien kultainen kuningatar. Tätä yleisön kunnioituksen osoitusta sallittakoon minun muutamalla sanalla jatkaa. – – – Luonteitten kuvauksessa muistuu Ibsenissä usein mieleemme Norjan mahtava luonto, jossa niin sanoakseni kaksi kappaletta, kaksi ainesta etupäässä vetävät puoleensa huomiomme, nuo jalot, maahan tunkeutuvat meren vuonot ja nuo jyrkät vuorikalliot, joihin edelliset väkevästi kiertyvät. Se, mikä Ibsenin teoksissa jalonlaiseksi kuvataan, näyttää saaneen viritystä jommastakummasta näistä. Toisessa niissä on niin sanoakseni vaimon, toisessa miehen luonne. Merellä on tavallansa vaimon luonne. Meri on notkea, norja, antautuva, hempeä, hienohelmainen, vaihtelevainen; huikentelevaisen vesikalvon alla on syvyys, jota kauhulla ajattelemme. Tänlaiseksi on runoilija tarkoittanut Noorankin luonteen. Te annoitte hänestä täydellisen, nerollisen, ihmeen hyvästi sattuvan kuvan. Te saitte näyttämölle luonnon ja elämän omat voimat. Teidän näytellessänne, Teidän kuvatessanne tuon luonteen vaiheita oli väliin kuin olisimme nähneet Norjan meren vuonon myrskyisenä ärjyvän kauheasti, peloittavasti kaikille tuon luonteen vaiheille, kaikille sen monipuolisille mutkille kykenitte Te antamaan muotoa ja väritystä, joka meissä on herättänyt ihmetystä. Korkea, solakka raita, joka on kasvanut Suomen sinisen salmen huostassa, joka meillä on nähnyt Vellamon valtaa, älynnyt noitten »sisarusten sotkotarten», noitten »rannan ruokoisten kälysten» viehättävää elämää, tämä korkea solakka raitamme osasi käsittää Norjan meren vuononkin luonteen, osasi näyttämöllä kuvata Nooran luonteen niin taitavasti, niin todellisesti, niin liikuttavasti» — — — j.n.e.

Peranderin puheen johdosta uskaltanee päätellä, että Ida Aalberg ensimmäisessä Noora-tulkinnassaan käytti kyllä saksalaisen deklamoivan koulun keinoja sopivalla tavalla miedonnettuina.

* * * * *

Ida Aalberg oli Saksasta lähtiessään Marie Seebachille luvannut pian palata. Kuitenkin hän vasta toukokuussa 1880 saattoi lähteä uudelle ulkomaamatkalle. Hän oli nyt toisin varustettu kuin 1878. Hän oli kokeneempi ja kehittyneempi kuin silloin, hän ainakin tuli toimeen Saksan kielessä, ja matkarahoja hänellä oli yllin kyllin. Senaatti oli myöntänyt hänelle 2000 markkaa, Pietarista hän oli saanut 1000 markkaa ja lahjanäytännöstä oli kertynyt 1500 markkaa. Koko tuon summan, 4500 markkaa, Ida Aalberg oli keväällä antanut ystävälleen Maria Grapelle, joka huolehti hänen rahoittamisestaan.

Ida Aalberg matkusti Saksaan, matkatovereinaan unkarilainen tohtori
Szinnyei ja tämän nuori suomalainen rouva.

Dresdenissä jatkoi hän osien tutkimista Marie Seebachin luona.
Kirjeessään Bergbomille tämä mainitsi tutkittavina olevina osina Jeanne
D’Arcin »Orleansin neitsyessä», Julian »Romeossa ja Juliassa» ja
Gretchenin »Faustissa», kaikki suuria tragediatehtäviä ja osia, joita
Ida Aalberg myöhemmin Suomessa näytteli.

Tällä matkallaan Ida Aalberg on pitänyt päiväkirjaa teatteriesityksistä, joita sai nähdä. Ruotsin-, suomen- ja saksankielillä hän on merkinnyt vaikutelmansa vihkoon, josta voi päättää, että hän on nähnyt ainakin 55 eri kappaletta saksalaisessa teatterissa. Hänen muistiinpanoistaan havaitsee, että hän oli istunut teatterissa tarkkaavana kuin koulussa. Ensimmäiset kirjoitelmat koskevat vaikutelmia Dresdenissä nähdyistä kappaleista. Hänen kritiikkinsä luonteesta on syytä antaa eräitä näytteitä:

1) Orleansin neitsyt (ruotsiksi kirjoitettu).

»Ellmenreich näytteli Johannan hyvin kauniisti, mutta melkein liian pehmeästi, liian naisellisesti; sankaritar tuli liian vähän näkyviin. Muuten osa on mahdollisimman vaikea, koska pitkin matkaa tarvitaan voimakasta deklamatsionia, joka vaatii suunnatonta äänen voimaa ja väsyttää yleisöä yksitoikkoisuudellaan. Senvuoksi rooli pitää jakaa niin moneen osaan kuin voi karakteerista luopumatta. Ensiksi yksinkertainen, vaatimaton lapsellinen paimentyttö, toiseksi, kun inspiratsioni valtaa hänet — tämä vaihe täytyy tehdä niin selväksi kuin mahdollista, niin että yleisö heti sen ymmärtää — voi esityksessä käyttää vain silmien ja kasvojen ilmeitä, ruumis ja jäsenet jäykistyvät, katse suuntautuu kohti taivasta, puheen aikana pitää silmistä näkyä uneksivan ilmeen, hän ei puhu nopeasti, ei kuin ulkomuistista, vaan hitaasti ja toisinaan keskeytellen, riippuen siitä, mitä hän hengessään näkee. Sitten kolmanneksi sotainen sankaritar, niinpiankuin hän on saanut kypäränsä ja haarniskansa hän on vain sankari, kylmä ja peloittava taistelutanterella, mutta taistelusta Lionelin kanssa täytyy näkyä, että hän saa voimaa korkeudesta, hänelle hän on kylmä ja vihainen aina siihen asti kunnes on katsonut häntä silmiin, silloin hän salaman tavoin tuntee maallisen intohimon sydämessään ja muuttuu heikoksi, hänellä ei ole voimaa tehdä Lionelille pahaa eikä tappaa tätä, siitä hetkestä, jolloin rakkaus on herännyt hänen rinnassaan hän tulee naiseksi, jonkinlainen kaipaava surumielisyys levittää sympaattisen hohteensa hänen ylitseen tämä hänen taistelunsa oman sydämensä tunteita vastaan, kärsivä nainen, on neljäs jakso, — mutta sitten vankilassa hän on voittanut heikkoutensa ja hän vahvistuu aina enemmän kuullessaan oman kansansa sotamarssin säveleitten tunkeutuvan sinne, sillä hän on uudelleen sankaritar, rukous tässä kohtauksessa on vaikeinta koko kappaleessa, se vaatii suurinta äänen voimaa ja syvintä tunnetta, suurinta hätää. Kuolinkohtauksessa hän on täysin kirkastunut, hän kuolee lippuineen rauhallisena ja tyytyväisenä taivaallisen hymyn valaistessa hänen kasvojaan. —»