Jo »Noora»-esityksen jälkeen Ida Aalbergista oli tullut Suomalaisen teatterin kannattava voima. Kaarlo Bergbomilla ei enää ollut oopperaa, joka ulkonaisella loistollaan olisi kyennyt torjumaan ja pitämään aisoissa ruotsinkielistä ivallisuutta. Nyt hän voi antautua huoltamaan ennen niin suuresti laiminlyötyä puhenäyttämöä, josta ruotsalaiset aikaisemmin olivat puhuneet pilkallisesti. »Bergbomin rengit ja piiat esittävät draamaa siellä ja siellä», oli sanottu. Ida Aalbergista oli nyt tullut miekka, jota Bergbom saattoi voitollisesti heiluttaa poliittisten vastustajiensa edessä. Oli tärkeätä, ettei sellainen ase kirvonnut hänen kädestään. Tämän jälkeen Suomalainen teatteri, jossa oli Ida Aalberg, oli jotakin aivan toista kuin Suomalainen teatteri, jossa ei ollut Ida Aalbergia.
Miten jaksoi Ida Aalberg kantaa nuorella iällään saavuttamaansa suurta menestystä?
Eräässä Janakkalan kirjeessä »Uudelle Suomettarelle» kerrotaan kotimaahan palanneesta taiteilijasta:
»Eilen illalla saapui nuori taiteilijamme neiti Ida Aalberg Unkarin retkeltänsä tänne. Tänään oli meillä ilo tervehtiä arvoisaa kansalaistamme muutamilla lämpimillä sanoilla neulouskokouksessa Kerkkolan Ylöstalossa, josta hän muutaman hetken kuluttua samana iltana taas lähti Helsinkiin. Iloksemme saimme huomata, ettei nuori taiteilijamme suinkaan ole tullut pilalle noista suurista kunnian-osoituksista, joita hän viimeaikoina on saanut vastaanottaa, vaan että hänessä päinvastoin asuu syvempi isänmaanrakkaus ja halu nähdä sen totista edistymistä.»
Halu nähdä isänmaan »totista edistymistä» on majesteetin vaatimattomuutta, mutta todennäköisesti nuo sanat ovat tulleet uutiseen vain tyylillisenä koristuksena eikä tarkkana ja kuvaavana otteena Ida Aalbergin kotipitäjässään mahdollisesti pitämästä puheesta. Kuitenkin on selviä todistuksia siitä, että Unkarista palannut Ida Aalberg oli tavattoman paljon itsetietoisempi kuin entinen Ida Aalberg. Hän ei enää ollut tyttö, joka verraten huolimattomasti puettuna ja vähän etukumarassa oli kulkenut »vanhaan harakanpesään Espoon tullin luona» (kuten »Uusi Suometar» hyvin vähän mairittelevasti kerran nimitti Suomalaisen teatterin tyyssijaa), vaan hän oli nainen, joka tiesi jotakin olevansa ja esiintyi sen mukaan.
Hänen suhteensa näyttelijätovereihinsa oli ennen Unkarin matkaakaan tuskin ollut erikoisen sydämellinen ja herttainen. Kirjeessään Mathilda Almille, kuten aikaisemmin on nähty, hän vähäksyi näiden harrastusta ja pyrkimystä, ja Vilho, jolle Bergbom oli lausunut toivomuksen, että Suomalainen teatteri lähettäisi onnittelusähkösanoman Ida Aalbergille Unkariin, sai Tampereelta lähettämässään kirjeessä vastata: »Sinun esityksesi onnentoivotustelegrammista Ida Aalbergille joutui suureen auttamattomaan haaksirikkoon Kateuden karilla Typeryyden meressä.» Vilhon syytös koskee luonnollisesti naisnäyttelijöitä, sillä miehet eivät tunnu suhtautuneen turhamaisesti Ida Aalbergin itsetietoisuuden purkauksiin. Axel Ahlberg, joka tuohon aikaan oli miesnäyttelijöistä nuorimpia, on kertonut Unkarista palanneesta Ida Aalbergista m.m.:
»'Romeosta ja Juliasta' ei olisi tullut mitään, ellei Ida olisi neuvonut minua, vasta-alkajaa, Romeona. Eräässä harjoituksessa hän tahtoi ruveta ohjaamaan ja neuvoi minulle asemia, mistä yleisö tuskin olisi voinut minua nähdä. »Tämä on mahdotonta, kukaan ei näe minua», vastustelin minä. Ida vastasi: »Kuka viitsii sinua katsella, kun minä olen näyttämöllä!» »Puolet yleisöstä», minä tokaisin. Sitten me molemmat purskahdimme nauruun.»
Kun Ida Aalberg ulkomaanmatkaltaan saapui Helsinkiin, toi Lauri Kivekäs pohjalaiset ylioppilaat asemalle häntä juhlimaan. Tästä lähtien hän elämänsä loppuun asti sai nauttia opiskelevan nuorison ehdotonta ihailua ja kannatusta. Nuorison suosio on vilpitön ja välitön; Sarah Bernhardt pitää elämänsä onnellisimpana sitä aikaa, jolloin hän nuorena näyttelijättärenä oli vain Parisin ylioppilaiden lemmikki. Juhlat, kukkalähetykset ja serenaadit osoittavat seuraavina aikoina katkeamattomana sarjana, kuinka Ida Aalberg oli valloittanut suomalaisten ylioppilaiden sydämet. Mutta ulkomailla Ida Aalbergista oli lisäksi tullut siinä määrin arvovaltainen ja tunnustettu nimi, että sanomalehtiarvostelijakin, vaikka olisi ollut kuinka epävarma ja maineestaan arka, olisi ilman muuta uskaltanut häntä ylistää. »Uuden Suomettaren» tunnustusta ei enää tämän jälkeen kahlitse tahdon puute, kuten ehkä joskus aikaisemmin, vaan kyvyn puute, joka kyllä toisinaan ilmenee mitä surkeimmassa muodossa. Ja niin fennomanian merkeissä kuin Ida Aalbergin Unkarin triumfi olikin tapahtunut, useimmat ruotsalaisetkaan lehdet eivät säästä häneltä kiitosta. Yksin »Helsingfors Dagbladkin» kirjoitti nyt hänen Luisestaan »Kavaluudessa ja rakkaudessa.»
»Nuorta taiteilijaa tervehdittiin heti hänen astuttuaan näyttämölle vilkkain suosionosoituksin ja häntä juhlittiin mitä lämpimimmin. Mutta niin onkin, että meillä ei vielä milloinkaan ole saatu nähdä niin pienintä yksityiskohtaa myöten mestarillista ja syvästi liikuttavaa näyttelemistä. Se todisti sekä täyttä, korkeata taiteellisuutta että esittäjän syvää henkeä. —»[13]
Kevätkaudella 1881 Ida Aalberg esiintyi, eräiden pienten osien ohella, yhdessä suuressa tehtävässä: Juliana »Romeossa ja Juliassa». Menestys oli erittäin suuri; ainoa muistutus, jonka sanomalehtiarvostelijat — verraten yksimielisesti — tekevät hänen näyttelemistään vastaan Shakespearen rakkausdraamassa, on se, ettei hän alussa osannut esittää Juliaa tarpeeksi lapsellisena ja viattomana.