Tämmöiset purkaukset tulevat varsin käsitettäviksi, kun saa tietää, että Ida Aalbergille keväällä 1881 oli Helsingissä opettanut fennomaniaa tulinen ja kiihkeä Lauri Kivekäs. On aitonaisellista logiikkaa ja aatteellisuutta, että ylläolevaa purkausta Tony Sahlbergille osoitetussa kirjeessä välittömästi seuraavat sanat: »Din tillgifna Ida.»

Ida Aalbergin kurkku oli niin huono, ettei hän päässyt syksyllä teatterin alkajaisiin Helsingissä. Hän siirtyi kuitenkin Modumista Kristianiaan, missä aluksi asui Winterhjelmien perheessä. Lääkäri oli kieltänyt häntä puhumasta ja hän sai sanoa sanottavansa kirjoittamalla. Rouva Winterhjelmiä tarkoittaen hän kirjoitti Tony Sahlbergille: »Hedvig on jalomielinen ja ystävällinen, meillä on usein pieniä intresantia keskusteluita, — hän puhuu ja minä kirjoitan — ja niin elämme hiljaisuudessa päivät läpi.» Charlotta Raa-Winterhjelm — niin porvarillisen hyveellinen ja näyttelijäin kesken harvinaisen jalomielinen kuin olikin — oli tuskin ilman katkeruutta jaksanut seurata nuoren Ida Aalbergin nousevaa tähteä. Hän oli edellisenä vuonna juuri Noora-kuumeen jälkeen vieraillut Helsingissä ja kun nämä vierailunäytännöt Suomalaisessa teatterissa olivat epäonnistuneet, niin kiltti ja hurskas rouva Raa-Winterhjelm sai aiheen moittia Helsingin kritiikkiä ja soimata »Hufvudstadsbladetin» arvostelijaa (B.O. Schaumania) siitä, että tämä »oli huvitettu vain nuorista tytöistä, mieluimmin vaaleaverisistä ja hyvin laihoista». Ida Aalberg oli sekä vaalea että laiha, ja kiukun purkauksen viimeisenä kohteena oli luonnollisesti hän. Ja lieneekö ollut vilpitöntä rakkautta Lotten Winterhjelmin puolelta sekään, mistä Ida Aalberg on saanut aiheen kiittää seuraavilla riveillä:

»Minä aina muistan sitä iltaa Helsingissä Marian [Maria Grapen] luona, jolloin sinä olit niin ystävällinen ja itse pyyhit kyyneleet silmistäni, jotka itse olit synnyttänyt.»-—

Vaikkakaan näiden kahden naisen suhde ei ollut vilpittömän ystävyyden suhde, suunnitteli Lotten Winterhjelm yhteistä esiintymistä Suomessa. Ida Aalberg käänsi rouva Winterhjelmiä varten »Adrienne Lecouvreurin» suomeksi ja aikoi itse esiintyä Noorana ja Sirkkana suunnitellulla kiertueella. Kaikki tämä johtui tietysti Charlotta Raa-Winterhjelmin halusta saada Suomessa suurempaa mainetta kuin ensimmäinen suomenkielinen Lea oli voinut herättää. Ida Aalberg tuskin kannatti vanhemman näyttelijättären sydämenasiaa edes puolella sydämellään. Häntä innostutti näihin aikoihin enemmän Tukholmasta tehty tarjous. Siellä eräs hänelle persoonallisesti tuntematon nainen, joka oli nähnyt hänet Juliana, oli kuninkaalliselta teatterilta hankkinut luvan, että Ida Aalberg Shakespearen rakkausdraamassa saisi esiintyä suomenkielellä. Bergbom, jolta pyydettiin suostumusta, kuitenkin kielsi yritykseen ryhtymästä:

»Heikon terveytenne ja viipurilaisen kontrahdin tähden johtokunta ei katso itseänsä oikeutetuksi suostumaan pyyntöönne», kuului Bergbomin vastaus tähän pyyntöön. Että vastaus tuskin tyydytti Ida Aalbergia, nähdään esim. seuraavasta Tony Sahlbergille kirjoitetusta kirjeestä:

»En tiedä mitä sinullen sanoisin, mistä sinullen kirjoittaisin — sillä minulla ei nykyään löydy muuta kun yksi tunne, ikävyys, — kun yksi ajatus, ikävyys, ikävä työtäni, ikävä taidettani se tunne täyttää koko olentoni. — Minulla on usein niin kova kaiho että olen menehtyä. Tuskin voin käsittääkkään sitä riemua, joka on minut vahaava kun taasen tunnen itseni terveeksi ja saan astua näyttämölle.» Ja vähäistä myöhemmin, saatuaan kuulla, että Suomalaisen teatterin ystävien taholta häntä oli epäilty »koulukipeäksi» — Ida Aalberg ei esiintynyt, ja Suomalainen teatteri maksoi hänelle täyden ja suuren palkan — hän loukkaantuneena kirjoittaa aitonaisellisen purkauksen:

»Oma Tonini! Se on todellakin naurettavaa tuo huhu minun kivustani, jonka viimme kirjeessäsi kerrot! Minä en tunne lausetta »skolsjuk» en ole sitä koskaan ennen kuullut, vaan luultavasti se tarkoittaa jotakin pahaa jotakin kehnoa minusta. Jos he tahtovat sanoa jotakin pahaa minusta, niin heidän pitäisi se tehdä hienommin sillä tämä on niin tuhmaa niin yksinkertaista että ei kukaan ajatteleva ihminen saata sitä uskoa. Kuinka joku ihminen voipi uskoa, että suom: teatterin johtokunta antaisi minun olla näin kauan poissa ilman lääkärin todistusta jos he todella uskovat, että minä valhettelen niin ei he kuitenkaan voi luulla että Tohtori Bull valhettelee, ja jos he sen tekevät niin silloin he ovat niin kehnoja että minä halveksin sekä heidän moitettaan että heidän kiitostaan.» — — — j.n.e.

Ida Aalberg epäilemättä oli Norjassa 1881 sairas ja näyttämötyöhön kykenemätön, mutta Suomessa saattoi herättää epäilyksiä, kun suomenkielisen näyttämön kannattava voima kesken sairauttaan ilmoitti esim. käyvänsä tanssikursseilla. Tony Sahlbergille hän m.m. kirjoittaa:

»Minä olen tämän viime ajan tanssinut joka päivä yhden tunnin minun »tarantellaani» erään mainion ballettimestarin luona. Tahdoin nyt käyttää tätä tilaisuutta koska Helsingissä ei ole kelvollista opettajaa siinä genréssa. Muistatkos sinä vielä sitä tanssia »Noorassa»? Se oli niin tuhma ja aivan väärä, minä itsekin sen tunsin vaan en voinut sitä auttaa, se on aina minua oikein vaivannut ja minä päätin, nyt kun minulla on aikaa, oppia sen todellisen tarantellan. — Nyt olen oppinut sen. Kun »Noora» annetaan tulevalla kertaa saat nähdä mikä suuri ero. Nyt vasta voipi käsittää että se on etelän tulinen tanssi.» —

Norjan matkalta ansaitsee ehkä lisäksi mainitsemista pari kirjallista tapahtumaa, joista Ida Aalberg kertoo Tony Sahlbergille: