»Kun neiti Aalberg astuu näyttämölle, on ikäänkuin äkkiä joutuisimme suitsuavan tulivuoren ääreen. Intohimo on se ilmakehä, joka häntä ympäröi, kalvava intohimo puhuu hänen silmistään. Kuulunee kummalliselta, mutta asia on kumminkin niin: neiti Aalbergilla on sitä liian paljon, ja se on sangen vaarallista, ellei hän samalla osaa säästää voimiansa. Jo alusta alkaen on joka jäntere, joka verenpisara mitä kovimmassa pingoituksessa, joka ei ainoastaan kiihdy näytöksestä näytökseen, kohtauksesta kohtaukseen, vaan sanasta sanaankin.»
»Noora» sai Pietarissa hyvän vastaanoton, kuten selviää vertailusta, jonka »St. Petersburger Herold» teki Ida Aalbergin ja puolalaisen näyttelijättären Snieshko-Zapolskan välillä: »Ranskalainen sananlasku sanoo: comparaison n'est pas raison [»vertailu ei ole oikeutettua» tai »vertailu on typerää»], mutta me emme voi välttää vertailua Nooran suomalaisen ja puolalaisen esittäjän välillä. Tulos on se, että suomalainen tragöödi ei ainoastaan esittänyt etevällä tavalla Nooran kummallista luonnetta, vaan painoi siihen paljon omaa itseänsä, paljon kirjoittajan ainoastaan viittaamia vaikuttimia ja taiteellista tutkimusta, mutta rouva Zapolska näytteli vain huolellisesti ja onnistuneesti — eikä mitään muuta. Varsin moni kohtaus, missä suomalaisen neidon esitys ihastutti, herätti hurjaa mieltymystä, meni puolattaren näyttelemisessä huomaamatta ohitse. Naivit kohtaukset tällä vielä menivät mukiin, mutta draamallisissa kohtauksissa rouva Zapolskan sekä voimat että luomiskyky loppuivat. Tarantellan, jossa suomalainen näyttelijätär osasi kuvata koko sisäisen taistelunsa, pelkonsa ja sieluntuskansa, rouva Zapolska tenssi vain säännönmukaisesti.» Ja arvostelija toivoi lopuksi, että puolalainen vierailija saataisiin nähdä »jossakin toisessa kappaleessa, jossa ei olisi tarjolla yhtä vaarallista vertailua kuin tässä».
Kun »Kastilian Juanna» esitettiin Helsingissä, kirjoitti »Uusi
Suometar» tammikuun lopussa 1883:
»Neiti Aalberg näytteli Juannaa. Tämä tehtävä on varsin sopiva sille, jolla on monipuoliset näyttämölahjat käytettävänä ja jolla on ääni ja kasvojenliikkeet täydellisesti vallassa, sillä kaikki mahdolliset ihmistunteet: viha ja rakkaus, ilo ja suru, luottamus ja epätoivo, kekseliäisyys ja mielettömyys vaihtelivat tämän naisen luonteessa niin peloittavalla nopeudella, että katsojalle tekee toisinaan pahaa, ja loppumylläkästä ei voi olla epäilemistäkään, siitä ei voi seurata muu kuin suora hulluus. Sanoisimmeko, että neiti Aalberg osasi kaikki nuo tunteet hyvin kuvata? Sillä emme olisi liikoja sanoneet. Neiti Aalbergin kyky ja maine ovat niin taattuja, ettei ne meidän puolelta enää mitään tuoksuavaa ylistysten seppelettä kaipaa. Hänen esitystään voipi jo monessa suhteessa tutkia eikä ainoastaan arvostella.»
Että Ida Aalberg ei jaksanut kestää menestyksen päiviä kiltillä ja porvarillisella vaatimattomuudella, ilmenee jälkeen vuoden 1880 mitä moninaisimmissa muodoissa. Bergbomeilla on syytä merkitä paperille, milloin hän on hyvällä tuulella, milloin huonolla, milloin myöntyväinen, milloin niskoitteleva. Hän oli jo ennättänyt kasvaa niin suureksi, ettei teatterin johtaja pystynyt lukemaan hänelle lakia, vaan sai turvautua välittäjiin ja houkutteluihin. Vain suurilla ponnistuksilla Antti Jalava ja Frithiof Perander saivat hänet keväällä 1882 uudistamaan välikirjansa Suomalaisen teatterin kanssa. Eron syynä olisi sillä kertaa ollut kärsitty persoonallinen loukkaus. Jalavan ja Peranderin selittelyt kuitenkin sillä kertaa tehosivat, koskapa Ida Aalberg kirjeessään edelliselle m.m. sanoo: »Minä pyydän, polta tuo kirjeeni johtokunnalle ja anna anteeksi loukkaava käytökseni. Ainoa »ursäkt», jonka voin esiintuoda on se, että minun suonissani kuohuu toisenlainen veri kuin muitten ihmisten, ja saattaa minut usein tulisiin ajattelemattomuuksiin. Minä olen luotu näyttämölle, en todelliseen elämään. Oikeastaan minä elän ainoastaan näyttämöllä, elämässä minä vaan uneksin. Siksi minä en osaa elää tavallisten ihmisten kanssa tavallisella lailla. Minä toivoisin sydämmestäni että et sinä ymmärtäisi minua väärin etkä olisi suuttunut minuun.»
Helmikuun viimeisenä päivänä 1883 Ida Aalberg kirjoitti ystävälleen
Bertha Forsmanille eroavansa Suomalaisesta teatterista:
»Tänä iltana lähetän kirjeen, jossa sanon irti välikirjani. Jotta irtisanominen olisi lainmukainen, se täytyy tehdä kolmea kuukautta aikaisemmin, tänään on viimeinen päivä helmikuuta, siispä sen täytyy nyt tapahtua. Kummalliset tunteet ja ajatukset riehuvat mielessäni. Sanon hyvästi kaikelle, kaikelle, mikä tähän asti on ollut minulle kallista ja jolle olen uhrannut terveyteni, nuoruuteni, innostukseni, kaikkeni! Mutta minulla on rohkeutta, minulla on voimaa raivata itselleni uusi tie. Kunpa Jumala auttaisi minua, ja Hän sen kyllä tekee. Se on kohtaloni, tunnen sen, minun pitää seurata sitä, minun pitää taipua sen alle, minulla ei ole voimaa vastustaa sitä. Itken ajatellessani, mitä minä jätän. Riemuitsen ajatellessani itseni vapaaksi. Nyt kai aavistatte, mitä minä teen. Toivon, ettette ilmoita sitä muille. Älkää halveksiko minua. Teen sen, koska minun luonnollani on mahdotonta tehdä toisin!
Teidän onneton, onnellinen
Iida Aalberg.»
Tämäkin kirje on kirjoitettu kiihkotilassa, se on jo siksi epämääräinenkin, että Bertha Forsman, vastaanottaja, luuli Ida Aalbergin tarkoituksena olevan luopua kokonaan näyttämöltä. Tämä ei kiihkossaan ollut lukenut edes tarkkaan välikirjaa, josta puhuu — sillä sen mukaan hän olisi voinut irti sanomisensa säästää kuukautta myöhemmäksi. Bertha Forsman piti luopumisajatuksia hyvin valitettavina, Suomalainen näyttämö ei hänen mielestään saanut kadottaa Ida Aalbergia. Silloin tämä selvittelee tekoansa seuraavalla tavalla: