»Millä mielenkiinnolla, millä jännityksellä, millä tunteilla näinkään ja seurasinkaan Sarah Bernhardtin näyttelemistä. Kaikki, mitä olin kuullut hänestä, ja sitä on paljon, palasi muistiini ja teki minut niin hajamieliseksi, etten lainkaan voinut seurata hänen esiintymistään ensimmäisenä iltana, en tiedä, miten hän näytteli. Vasten tahtoani ajatukseni kiertelivät hänen persoonaansa, koko ajan ajattelin Sarah Bernhardtia ihmisenä, tahdoin nähdä, miltä hänenlaisensa nainen näyttää. Myöhempinä iltoina kiinnitti hänen näyttelemisensä huomioni — kuten näette, menettelin perusteellisesti. Ensin tunsin pettyneeni — kuten monet muutkin — mutta vika oli pääasiallisesti Sardoun. Kappale, osa, on ontto, pinnallinen, luonnoton, kaikkialla johtuu ajattelemaan, kuinka Sardou on kyhännyt kokoon sen ja sen kohtauksen antaakseen maailmankuululle taiteilijalle tilaisuuden näyttää ihmeteltäviä vaikutuskeinojaan. Hänellä on säihkyvä tekniikka. Hämmästyy, kun näkee sen taituruuden, millä hän suoriutuu pahimmistakin vaikeuksista. Hän on suuri. Hänellä on nerollisuutta. Mutta hän käyttää väärin leiviskäänsä. Hän häikäisee omaa aikaansa, mutta jälkimaailma unhottaa hänet pian. Hän häikäisee yleisönsä, mutta kun tulee kotiin, unhottaa hänet ja voi rauhallisesti laskeutua levolle. Hänen elämänsä on liiaksi samentanut hänen sieluansa. Runous on kadonnut, se ei enää levitä tuoksuaan hänen luomainsa yli. — Hän on antanut parhaansa ihmisille, jotka eivät ole sitä ansainneet, hän on leikkinyt elämällään; ja niin on hänen persoonansa – ennenkuin hän sitä itse aavisti – muuttunut kasaksi kuihtuneita lehtiä. En tuomitse sitä, mitä en ole nähnyt. Mutta eiköhän Sarah Bernhardtin naisellisuus ole ajautunut karille? Ellei se olisi totta, niin kuinka hän voisi sallia kaiken maailman kertojien haastaa itsestään merkillisiä, ei kauniita anekdootteja; kirjoittaahan hän toisinaan julkisesti, ellei se olisi totta, kuinka voisi sallia jonkin vintiön julkisessa sanomalehtiartikkelissa käyvän hänen kunniansa kimppuun??? Kaikki tuo samensi hänen näyttelemisensä vaikutusta minuun. Valériena hän kuitenkin ihastutti minua, hänen esiintymisessään oli yksinkertaisuutta ja totuutta, näin kyynelten kimaltelevan hänen kauniissa silmissään, se liikutti minua niin, kuinka katkerasti, kuinka syvästi hän usein tuntee tulleensa sen ihanteen vastakohdaksi, jota hän esittää. Valériessa oli kohtia, joissa hän mielestäni oli ylevä. Kööpenhaminassa yleisö oli kylmähköä, he väittivät, ettei hän ollut sitä, mitä hän ennen oli ollut. Hänen levoton elämänsä kuluttaa voiman, väsymyksen piirre verhosi hänen aina kauniita, jalonmuotoisia kasvojaan. Hänen vartalonsa oli kaunis, pitkä täyteläinen, taipuisa ja hoikka. Millä innostuksella olisinkaan katsonut häneen, jos hän naisenakin olisi tullut suureksi. Onko sitten tuo ala niin vaikea, ettei kukaan nainen voi tulla suureksi taiteilijaksi menettämättä kunniaansa. Eikö voi tulla suureksi taiteilijaksi ja olla kristitty? Naisen, joka on taiteilija, suurimpana tehtävänä on näyttää ihmiskunnalle, että semmoinen mahdollisuus on olemassa. Eikö jalo voita? Ah! Kunpa Jumala antaisi minulle voimaa, antaisi minulle tarmoa täyttämään sen, mistä uneksin.»

Tämän kirjeen Ida Aalberg kirjoitti kesäkuun 10 p:nä Emsistä, minne hän oli mennyt kylpemään. Kirjeen lopussa hän kertoo olostaan siellä:

»Vasta muutamia päiviä olen ollut Emsissä, enkä siis voi kuurista sanoa mitään. Keisari Wilhelm tulee tänne huomenna, vieraita tulvii tänne. Keisariaikana sanotaan sesongin olevan loistavan.

Elän yksin unelmineni. Näyttää herättävän huomiota, että nuori nainen on niin aivan yksikseen. En ole tiedustellut, keitä suomalaisia täällä oleskelee. Olisin iloinen, jos pian saisin Teiltä kirjeen.

Maailmassa on vähän sellaista, mikä kestää. Olkoon Teidän ystävyytenne
minua kohtaan sellainen harvinaisuus.

Teidän
Ida Aalberg.»

Heinäkuussa Ida Aalberg parin Emsissä tapaamansa suomalaisen naisen kanssa matkusti Parisiin. Kirjeissään hän kertoo, että Seinen kaupunki miellytti häntä tavattomasti. Hän tekee pitkiä, isänmaalleen perin epäedullisia vertailuja Suomen ja Ranskan olojen välillä; edellisessä on pikkumaisuutta, ilkeätä puoluemieltä, jälkimäisessä työteliäisyyttä, iloa ja onnea. Louvre ja Boulognen metsä ovat hänen mielipaikkansa j.n.e. Lokakuussa hän kirjoittaa Bertha Forsmanille kirjeen, jossa on kuitenkin merkillisempiäkin tietoja:

»Tulen Björnstjerne Björnsonin läheisyydestä. Olen koko illan ollut hänen seurassaan Walter Runebergin luona. Ah, miten tunnen itseni vähäpätöiseksi, heikoksi, onnettomaksi. Kuinka tämmöinen pieni persoonallisuus katoaa semmoisen hengen rinnalla. Hyvä Jumala, kuinka onnellista on saada joka päivä seurustella suurenmoisen luonteen kanssa. Kunpa ihmiset eivät vaientaisi omiatuntojaan, kunpa he pintapuolisen hupatuksen sijaan ottaisivat ajatellakseen vähän syvemmälle, kunpa he eivät niin kevytmielisesti valitsisi seurapiiriään, jokapäiväistä seurapiiriään. Tuommoinen tavallinen, kaikkien konvenanssin sääntöjen mukaan valittu seura, joka kokoontuu pari kolme kertaa viikossa ihaillakseen kahvipöydän ääressä toinen toisensa halpahintaisia ajatuksia, millaista myrkkyä sielulle, millainen vaarallinen putous paremmalle minällemme, mikä raunio kaikelle yksilöllisyydelle. Jos kerta olemme päässeet selville siitä, että olemme ihmisiä, niin tiedämme myöskin, kuinka paljon lähin ympäristömme vaikuttaa meihin. Kehenkään nähden ei pidä olla niin varovainen kuin ystäviinsä nähden, s.o. niihin henkilöihin, joiden kanssa useimmin on yhdessä. Aivan huomaamatta alkaa mukautua heihin. Kuinka henkisesti rikkaaksi tunnenkaan itseni semmoisen illan jälkeen kuin esim. tämä. Kuinka valveutunut, kuinka terve, kuinka rohkea (hän olikaan), ja kuitenkin, samalla kuin sana »excelsior» soi korvissani, tunnen itseni masentuneeksi, vähäpätöiseksi, mitättömäksi. En ole mitään, sieluni on köyhä. Ajatukseni ovat ahtaita. En osaa luonnehtia hänen persoonallisuuttaan. Hänessä oli Norjan tunturien graniittista lujuutta, Norjan vuonon kohisevaa aallonloisketta. Intelligentti, henkevä, epätavallinen, rohkea mies, joka uskaltaa uhmata kokonaista tavallista vulgääriä maailmaa, Sanoin, että »Hansikkaan»[15] loppu minua hämmästytti. Hän sanoi, että »Svava» oli »ihminen». Jos meneteltäisiin toisin, ei maailma pysyisi pystyssä. Hän puhui voimakkaasti ylellisyyttä vastaan, koska se oli ensimmäinen syy tapojen huonouteen. Puolusti kovin niitä, joita maailma tuomitsee. Fennomania on saanut hänen sympatiansa puolelleen. Hän ihaili heidän energiaansa, työkykyänsä. — Menen jonakin päivänä hänen luokseen. Tahdon puhua hänen kanssaan useista asioista, joista en ole selvillä ja jotka esiintyvät »Hansikkaassa». Sanoi saaneensa nimettömän kirjeen Suomesta ja että siinä oli ollut lopusta sama mielipide kuin minullakin oli. Luonnollisesti se oli naisen kirjoittama, luulen että aihe ei ole miehille kovinkaan mieluinen.

En muista kerroinko Teille viime kirjeessäni, että Vicomtesse de Bridierin äiti [Ida Aalberg asui Parisissa de Bridierin luona] on kirjailija. Hänellä on suuria tuttavuuksia Parisin henkisessä maailmassa. Hänen kauttaan olen saanut tutustua henkilöihin, jotka eivät ole aivan tavallisia. Eräänä päivänä kävimme Mille Reichemberin luona, Théâtre français'n nykyään parhaan naispuolisen taiteilijan. Varsinkin pidetään häntä Français'n viimeisen uutuuden, »Les maurois'n» jälkeen parhaana, sittenkun he ovat menettäneet korvaamattoman primadonnansa Sarah Bernhardtin. Sanoin Reichemberille, että minä hyvin kernaasti halusin nähdä Comédie françaisen kuuluisan paljon puhutun taiteilijalämpiön. Hän oli niin rakastettava, että pyysi minua väliajalla käymään luonaan pukuhuoneessa. — Voitte aavistaa iloni, uteliaisuuteni. Koko päivän kuljin 40, ei, 100 asteen kuumuudessa ja odotin iltaa ja niin se lopuksi tuli sadan vuoden odotuksen jälkeen. Ja minä olin yhdessä Madamen kanssa. Vietin siellä unohtumattoman tunnin. Minut esitettiin Delaunaylle, »françaisen helmelle», hän on jo 60-vuotias ja näyttää näyttämöllä 25—29-vuotiaalta, Coquelinille, Wormsille y.m. Hyvä Jumala, kuinka onnellinen olin! Puhuin koko näytöksen ajan ensinmainittujen kanssa. Puhuimme paljon Suomesta, josta heillä tuskin oli aavistustakaan. Kun he kuulivat, että olin näytellyt Adrienne Lecouvreuria, he ottivat minua kädestä, veivät minut erääseen sivugalleriaan ja näyttivät hänen muotokuvansa, hänen ylpeän, ylvään päänsä. — Mitä ihmisiä. Ruhtinaita omalla alallaan. Hienoja, sivistyneitä, vakavia. Kuinka lämpimäksi tunsin itseni heidän seurassaan. Kuinka hyviä he olivat minua kohtaan. Kuinka avuliaita, kuinka hienoja. He olivat taiteilijoita, taiteilijoita semmoisia kuin olen ajatellut olevan maailman ensimmäisellä näyttämöllä. He tekevät työtä vakavasti. He ovat kyenneet asettamaan ihanteensa korkealle ja he tuntevat, mitä vaikeuksia tiellä on. Heillä on ollut kykyä kohota yli hetken turhamaisuuden ja itsekkyyden ja tehdä työtä yhteiseksi hyväksi samalla kuin itsensä vuoksi. — Delaunay sanoi, kun jätin hänelle hyvästi, että saisin toisenkin kerran tulla heidän lämpiöönsä, ja sitten hän sydämellisesti puristi kättäni. — En voinut nukkua koko yönä. Minä vain ajattelin ja vertailin, vertailin ja ajattelin — tyhmästi kyllä. Tulos kaikesta oli, että tunsin itseni äärettömän onnelliseksi ja kuitenkin hyvin onnettomaksi ja kuitenkin onnelliseksi. Olinhan löytänyt vähäisen osan unelmistani.» —

Ida Aalberg teki Parisissa parhaansa mukaan työtä oppiakseen ranskankielen. Tuntuu merkilliseltä, että hän tällä ensi matkallaan on senkin verran voinut seurustella ranskankielisten henkilöiden kanssa kuin hänen kirjeistään ilmenee, sillä ranskaan nähden hänen taitonsa jäi — sen voi ilman muuta päättää hänen myöhemmistä kirjoitusyrityksistään — aina perin alkeelliselle asteelle. Eräissä kirjeissään hän ilmoittaa opettelevansa maalausta tai suunnittelevansa jonkin kirjan kääntämistä suomenkielelle. Björnsonin, suuren norjalaisen, tapaaminen näytti hänen elämälleen korkean päämaalin:[16] pyrkimys tulla suureksi persoonallisuudeksi alkoi entistä ihanampana kangastaa hänen kunnianhimoisessa mielessään. Mutta hänen taiteellensa oli suurin merkitys sittenkin Sarah Bernhardtin taiteella. Syyskuun loppupuolella 1883 Sarah alkoi antaa näytäntöjä Porte Saint Martin teatterissa, ja huolimatta yritetystä kriitillisyydestään, joka pääasiassa koskee Sarah Bernhardtin amerikkalaisella reklaamilla väritettyä seikkailijaelämää, ei Ida Aalberg voi kirjeissään salata suurta ihailuaan »Euroopan kultaharppua» kohtaan. »Hän ei ollut semmoinen »Froufrou», joksi minä olin osan ajatellut», hän kirjoittaa Bertha Forsmanille, »hän oli jotakin muuta, mutta hän oli hyvä. Kun hän kolmannessa näytöksessä herää tietoisuuteen rikollisuudestaan, kun hän alkaa surra sortuneita ihanteitaan, kun hän syyttää ympäristöään, kotiaan, kasvatustaan, miestään syvän onnettomuutensa aiheuttajiksi, oli hän suuri, se oli hänen triumfinsa. Neljännessä näytöksessä hänen näyttelemiseltään puuttui tarpeellista alleviivausta, mutta viidennessä näytöksessä hän taas kohosi, sehän onkin ainoa näytös, jossa on runollisuutta, ja sitä kallisarvoista tavaraa hän ymmärsi hoitaa. Resignoitua tuskaa, antautumista, syvästi onnetonta uhrautumisen tunnetta, jota ihmiset nimittävät rakkaudeksi, hän osaa esittää kuin ei kukaan muu. Olin syvästi järkytetty hänen näyttelemisestään. Tie kotoani P.S. Martiniin on hyvin pitkä, mutta nähty vaikutti minuun niin voimakkaasti, etten kyennyt edes istuutumaan omnibusiin. Kaikki nuo tavalliset vulgääriset ihmiset kiusasivat minua, minusta tuntui paremmalta kuljeskella ja olla yksin.» —