Ida Aalberg lähetti kukkia Sarah Bernhardtille ja kuljeskeli tämän ikkunain alla. Ranskatar sai kuulla uudesta palvojastaan ja lupasi ottaa suomalaisen näyttelijättären puheilleen teatterissa. Kohtaus oli sangen lyhyt ja merkityksetön. Ida Aalberg oli ostanut Sarah'n kuvan ja pyysi tältä siihen omistuksen. Ja Sarah Bernhardt, joka kerran oli saanut ohjeekseen:
»Photographies, tu signeras» [valokuviin panet nimesi],
teki ystävällisen merkinnän pieneen kuvaan.
Ida Aalberg istui hyvin monena iltana Porte Saint Martin teatterissa ja seurasi suuren Sarah'n näyttelemistä. Ei ole miksikään häpeäksi hänelle, että hän otti vastaan vaikutteita itseään vanhemmalta suurelta taiteilijalta. Saihan Eleonora Dusekin kiittää Sarah’ta tiensä viitoittamisesta.
Kotimaahan Ida Aalberg lähetti ärtyneitä kirjeitä kuullessaan juorupuheista, joita hänestä siellä levitettiin. »Jumaloin Suomeani, mutta inhoan ihmisiä siellä», hän kirjoittaa. Huhut koskivat hänen luultua jäämistään Ranskaan, Sarah Bernhardt muka oli tarjonnut hänelle paikan teatterissaan. Toiset tiesivät hänen aikovan mennä avioliittoon ja senvuoksi luopuvan Suomalaisesta teatterista. Vanha kaulatauti vaivasi häntä myöskin Seinen kaupungissa ja teki hänet toisinaan melkein epätoivoiseksi:
»Mitä kotona minusta nykyisin sanotaan? Minulle itselleni elämäntarinani alkaa olla lopussa. Kuka tietää mihin Afrikan erämaahan joudun. Olen niin kyllästynyt, kyllästynyt, kyllästynyt, kyllästynyt surkeaan kaulaani.»
* * * * *
Parisista Helsinkiin palattuaan ja esiintyessään vanhassa Arkadiassa Ida Aalberg joutui heti yleisön suuren suosion esineeksi. Ylioppilaat juhlivat häntä taas kukkasin ja laakeriseppelein. Sanomalehdet koettivat ratkaista, mitä jälkiä uusi opintomatka oli jättänyt, ja verraten yksimielisesti arvostelu totesi hänen näyttelemisensä käyneen hillitymmäksi. Toiset pitivät omaksuttua uutta suuntaa suurena edistyksenä, toiset virheenä, toiset eivät osanneet ratkaista, mille kannalle olisi tullut asettua. Helsinki oli tähän aikaan saanut ensiluokkaisen teatteriarvostelijan, Hjalmar Neiglickin, jonka »Finsk Tidskriftiin» kirjoittamat lausunnot olivat suorastaan loistavia. Hän oli ankara kriitikko, joka ei milloinkaan laatinut ylimalkaisia suitsutusartikkeleita niillekään taiteilijoille, joita — ja Ida Aalberg oli ensimmäinen heidän joukossaan — hän suuresti ihaili. Hän antoi tunnustusta ja moitetta sekaisin, mutta hänen tyylinsä loisto, hänen lahjomaton oikeamielisyytensä, hänen yksilöllinen ja kaikesta sovinnaisuudesta vapaa sanontansa ja hänen nuorekas rohkeutensa takaavat hänelle kunniapaikan kaikkien niiden joukossa, jotka ovat suomalaisesta näyttämötaiteesta kirjoittaneet.
Ida Aalbergin keväällä 1884 näyteltyä uudessa suuressa osassa, Mariana
Schillerin »Maria Stuartissa» Hjalmar Neiglick kirjoitti:
»Oman kauneutensa lumoamaksi, ilman muuta rikosta kuin oma mielettömyytensä, ikuisesti naisellisen ilmaukseksi, ikuisesti naisellisen, jota romantiikka palvoi ja Musset kutsui nimellä »trois fois feminins», — sellaiseksi on Schiller ajatellut sankarittarensa. Ajankohta on valittu tätä silmälläpitäen. Ollaan onnettoman kuningattaren viimeisissä elonpäivissä. Hän on vankina, ilman kruunua ja valtakuntaa; kaikki, mikä on kiihoittanut hänen intohimojaan ja samentanut hänen sielunelämäänsä, on poissa, ja sovittavassa valossa, jonka kärsimys luo hänen kirjavan elämänsä ylle, hän esiintyy viattomana ja puhtaana, legendan Maria Stuartina. Oli odotettavissa, että nti Aalberg tekisi jotakin tästä. Ehkäpä siitä tulikin kaunein kuva, jonka hän milloinkaan on luonut, ja inspiroitu sisäisyys, jolla hän kykenee esittämään vaikuttavia kohtia niin rikkaasta draamallisesta elämästä, saa tässä suuren ja todellisen taiteen leiman, josta voi päätellä hänen Parisin opintojensa hyödyllisyyden. Niin täydellisesti hän ei koskaan ennen ole näytellyt; melkein kaikkialla on sama varma katse ja sama välitön lämpö. Heti ensi näytöksessä hänellä on kaunis kohtaus dialogissa lordi Burleighin kanssa. Verrattomalla hienoudella nti Aalberg näyttelee esiinmurtautuvan majesteettisuuden, se tulee Mariasta ilmi eloisasti ja intohimoisesti kuin muinoin, kun sitä ärsytettiin. Kolmannessa näytöksessä on kappaleen huippukohta, ja siinä nti Aalbergilla onkin suurin kohtauksensa. Täysin katolilainen hehku on hänen näyttelemisessään, kun hän kulkee päästä päähän skaalan, jossa vaihtelevat vienot ja myrskyiset tunteet, joita Schiller on koonnut tuohon kuuluisaan kohtaukseen, missä molemmat kuningattaret tapaavat. Marian kaksinkertainen taistelu: omaa ylpeyttään ja Elisabethin julmuutta vastaan, haltioitunut innostuminen, joka johtuu vapautumisen toivosta, hyväilevä tuttavallisuus, joka vähitellen saa sulamaan hänen vihansa Elisabethia vastaan, ja lopuksi loukattu naisellisuus, joka murtautuu esiin villinä koston janona — kaiken tämän nti Aalberg esittää semmoisella voimalla ja ennen kaikkea semmoisella luonnollisuudella, joka kuuluu valituille ja joka vaikuttaa vastustamattomasti. Mutta myöskin kiihkottoman viimeisen näytöksen hän esittää tositaiteellisella maulla. Loppu on luonteeltaan jumaloivaa; Maria, joka niin kainona ja kirkastuneena astuu kohti kuolemaa, vaikuttaa siltä, kuin olisi hän jo kulkenut kappaleen matkaa taivasta kohti. Se on idylli mestauslavan juurella ja se tulee neiti Aalbergin jalosti tulkitsemana liikuttavan kauniiksi. Hän on puettuna komeaan kuningatarpukuun, paksuun kultaompeleiseen silkkiin, ja koskaan hänen vartalonsa, joka on taipuisa kuin paju, ei ole tehnyt niin suurenmoista vaikutusta kuin tässä.