On itsestään selvää, että niin etevä ja samalla yksilöllinen näyttelijätär kuin nti Aalberg tulee muodostamaan oman koulunsa sillä näyttämöllä, johon hän kuuluu, sitäkin suuremmalla syyllä, koska se toistaiseksi on ainoa suomalainen. Mutta voi olla kokonaan toinen kysymys, onko neiti Aalbergin näyttelemistapa erikoisen sopiva tyypin muodostamiseen. Ennen kaikkea kaksi piirrettä muodostaa hänen taiteensa merkillisen lumousvoiman: ihmeellisen pehmeä plastiikka ja lapsellisen hyväilevät äänenpainot. Näitä kahta vaikutuskeinoa hän itsekin joskus on tullut käyttäneeksi liian paljon, kuten esim. Maria Stuartin 3:ssa näytöksessä, missä hän kyllä leikkii äänellään; se, jos se tulee alemman asteen näyttelijöille maneeriksi, vaikuttaa ehdottomasti epäedullisesti. Tarvitsee vain nähdä viimeisen näytöksen kohtaus itkevine kamarineitoineen, huomatakseen, että tämä sisäinen näyttelemistapa, joka lahjakkaan nti Aalbergin edustamana muodostaa hänen varsinaisen voimansa, muuttuu omituiseksi, jos sitä käytetään metodina. On oikea kummittelukohtaus, kun siinä nuo neljä viisi naista toistavat nti Aalbergia.» —
Ainakin jonkin määrän »lapsellisen hyväilevistä äänenpainoista» Ida
Aalbergin korva lienee ottanut Sarah Bernhardtin puheesta.
Kevätkaudella 1885 Neiglick kirjoitti Minna Canthin »Työmiehen vaimon» johdosta, todettuaan aluksi, että siinä Homsantuu on Birch-Pfeifferin Sirkan kaksoissisar, epätodellinen ja teatraalinen, koska kirjailija ei ole muodostanut osaa elävän luonnon mukaan:
»Neiti Aalbergin näytteleminen on sekin kaikissa kohdissaan harjoitelma ilman mallia. Hänen mustalaistyttönsä on, puvusta alkaen, maalauksellinen, mutta sellaista ei ole koskaan ollut Suomessa, vielä vähemmän on mahdollista, että hän voisi olla vereltään puoleksi suomalainen. Hehkua, hyväilevää hellyyttä, harmonian ja sulon mestarinäytteitä, niitä siinä on ylenmäärin; semmoisia loistavia episodeja kuin esim. tanssi toisessa näytöksessä, sovinto Riston kanssa kolmannessa ja hänen äkillinen ilmestymisensä Johannan ovelle neljännessä. Mutta siihen, joka on useasti nähnyt nti Aalbergin, ei tuo vaikuta erikoisemmin; kaikki on jättänyt jälkeensä muiston jostakin hyvin rytmillisestä, hyvin ajatellusta. Näkee, että suuri näyttelijätär on ottanut hallussaan olevista rikkaista varastoista, saatuaan osan, joka ei ole temmannut häntä mukaansa. Tuommoisista suhteellisen hengettömistä tuotteista helpoimmin havaitsee, kuinka paljon taiteilijan tekniikasta jo on muuttunut maneeriksi. Ja jos Homsantuuta voi pitää kriteeriona, niin nti Aalbergin on heti ruvettava olemaan varuillaan. On kuin tulisi lämpimien intohimojen tulva näyttämölle, kun näkee hänen sinne astuvan, mutta hän on uppoamaisillaan plastiikkaan. Kieltämättä myöskin hänen notkeassa ja jonkin verran pehmeässä luonteessaan on paljon sellaista, mikä houkuttelee juuri tuohon suuntaan; mutta tulella kerta kaikkiaan ei leikitä rankaisematta, ei edes pyhällä tulella, josta nti Aalberg on saanut niin suuren osan.»
Samana keväänä Ida Aalbergin esittämää Ofeliaa Neiglick aluksi moittii alkukohtauksien perusteella. Niissä näyttelijätär on vain kuljeskellut auttamatta katsojaa saamaan kokonaiskäsitystä, siinä osassa draamaa häneltä oli puuttunut persoonallisuutta, oli nähty, kuten joskus muulloinkin, neiti Aalberg eikä kappaleen henkilöä. Mutta sitten tapahtuu loistava muutos:
»Se tapahtuu hulluuskohtauksessa, ja hänen esityksensä on tässä ehdottomasti draamallisen taiteen huipulla. Hyvin mielenkiintoista on verrata nti Aalbergia ja hra Bangia mielipuolisuuden esittäjinä. Voisi sanoa, että heidän näyttelemisessään on sama ero kuin Shakespearen ja Ibsenin realismissa. Nti Aalbergin näytteleminen on rauhallista ja vailla patologisia efektejä; hän kuljeskelee unelmissaan, laulaa oudot balladit monotonisesti, ikäänkuin yhteen kaukaisten äänien kanssa — ikäänkuin kangastuksiin tuijotellen — johtuu ajattelemaan intiaanien vanhaa uskoa hulluudesta, että se on kaunis ja pyhä jumalain lahja. Ofelian hulluudessa on rytmiä, niinkuin Hamletin hulluudessa on metodia, ja tämä rytmi, joka saa aikaan, että
surun, murheen, tuskan, helvetinkin hän tekee viehättävän viehkeäksi,
on nti Aalbergin näyttelemisessä, samoinkuin Shakespearen kuolemattomassa runossa. Kaikkein ihmeellisintä ehkä on, että nti Aalberg, joka, mikäli tiedetään, ei ole koskaan harjoittanut laulua, nyt on luonut parhaan osansa laulamalla siitä parhaan osan. Parempaa todistusta hänen kyvystään sulautua yhteen luomiensa kanssa ei tarvita; kun hän kerta innostuu tehtävään, näyttää hänen näyttelemisensä muodostuvan vastustamattomaksi valloittamiseksi. Tekniikkaa ei näy, runoilijan sanat elävät näyttämöllä, ja silloin hänen liikkeensä mukautuvat hänen sielunelämänsä vivahduksiin, kuten pehmeä silkkipuku mukautuu hänen notkeisiin jäseniinsä.»
Kevätkaudella 1885 Ida Aalberg saavutti Suomalaisessa teatterissa vielä suuren voiton esiintymällä Gretcheninä »Faustissa». Arvostelu ylisti hänen lausuntansa tavatonta ilmehikkyyttä ja hänen itkunsa suunnatonta voimaa.
* * * * *