Kaarlo Bergbom, jolle Suomalaisen oopperan kuoltua puhenäyttämön johto oli tullut melkein vasten tahtoa, ei alkuaikoina voinut olla mikään ammattitaitoinen ohjaaja. Hän oli kyllä suuri kirjanoppinut, mutta näyttämötaidetta hän oli opiskellut pääasiallisesti vain katsomosta käsin. Jokavuotisilla ulkomaamatkoillaan hän kuitenkin koetti kehittää silmäänsä, ja ammattitaitoa hän oppi käytännön koulussa. Kerrotaan hänen sittenkin loppuun asti pysyneen sangen vähäpuheisena ohjaajana. Ne näyttelijät, jotka häntä ihaillen muistelevat, selittävät hänen harvasanaisuutensa ja vähäisen neuvomisensa aiheutuneen siitä, että tohtori kunnioitti näyttelijän yksilöllisyyttä ja antoi senvuoksi mahdollisimman vapaat kädet. Toiset taas vakuuttavat, että tohtori Bergbomilla ei myöhemminkään ollut täyttä ammattitaitoa varsinaisessa näyttämöohjauksessa. Hänen sanotaan suosineen suurta klassillista ohjelmistoa siksi, että tunsi itsensä kykenemättömäksi detaljityöhön, jota moderni ohjelmisto edellytti. Bergbomin ohjaus liikkui suurissa piirteissä, ja hän vetosi näyttelijäin omaan älyyn ja puhetaitoon, jolla klassillisen ohjelmiston pitkiä, runomuotoisia vuorosanoja lausuttiin.
Ohjaajan ja näyttelijän suhde on näyttämötaiteen ehkä suurin probleemi. Ei ole syytä yrittää tutkiskella Bergbomin todellisia mielipiteitä ja vaikuttimia ohjaajakysymyksessä koko laajuudessaan. Riittää, kun sanotaan, että hänellä tuntuu olleen viisaana periaatteena suhtautua eri näyttelijöihin eri tavalla: toisille hänen sanotaan antaneen paljon neuvoja, toisille vähemmän, toisille tuskin mitään.
Ida Aalbergin ohjaaminen tuntuu Kaarlo Bergbomille olleen riemullinen tehtävä. Häntä hän neuvoi enemmän kuin ketään toista, sillä hänestä »sai irti» enemmän kuin kenestäkään toisesta. Heillä oli paljon kahdenkeskisiä neuvotteluja, ja varsinaisissa näyttämöharjoituksissa heidän sanotaan mahtavasti inspiroineen toinen toistaan uusiin keksintöihin ja vaikuttavan tulkinnan löytämiseen. Ida Aalberg, joka oli toistaiseksi verraten vaillinaisesti perehtynyt kirjallisuuteen, kaipasi älyllistä tukea, ja Kaarlo Bergbomin kerrotaan sitä hänelle suoneen.
Ida Aalbergille epäilemättä kertyi vuosien kuluessa sangen suuri kiitollisuusvelka Kaarlo Bergbomia kohtaan. Hän olisi saanut kiittää tätä ohjeista ja neuvoista ja suurista osista, joita sai Suomalaisessa teatterissa esittää ja joiden kehittävää merkitystä ei voi kyllin suureksi arvioida. Hänellä oli paljon omaa, paljon hän oli saattanut tuoda ulkomailta, mutta Suomalaisessa teatterissa, itse näyttämötyössä, hän vasta oli voinut päästä täyteen selvyyteen siitä, miten katsomoa hallitaan ilmeellä, liikkeellä ja puhutulla sanalla.
Jos Ida Aalberg taiteilijana olisi ollut yksinomaan Kaarlo Bergbomin työn tulos, voisi Kaarlo Bergbomin sanoa ihastuneen omaan työhönsä. Bergbom-sisarusten kirjeenvaihto puhuu sangen selvää kieltä siitä, kuinka tavattoman suureksi he Ida Aalbergin kyvyn arvioivat. Heille hän oli ensiluokan taiteilija, joka kohotti kappaleen ja näyttelijäympäristönsä toiselle tasolle, heille hän oli Suomalaisen teatterin tulevaisuuden toivo. Kaarlo Bergbom hemmoitteli Ida Aalbergia enemmän kuin ketään muuta.
Eivät Kaarlo Bergbomin kukat eivätkä uudet suuret tehtävät, ei vanhempien ystävien opettama velvollisuudentunto, ei yleisön ja arvostelun suuri suopeus, mikään ei saanut Ida Aalbergia suostutetuksi uskollisesti jäämään Bergbomin teatterin jäseneksi. Keväällä 1885 hän uudestaan jättää suomalaisen teatterin. Ettei päätös tullut yhtäkkiä, näkee siitä, että hän jo edellisenä kesänä, jolloin oli kierrellyt maaseutukaupungeissa lausunta-iltoja antamassa, oli pyrkinyt vierailemaan Kööpenhaminan kuninkaalliseen teatteriin, mutta saanut, periaatteellisista syistä, kieltävän vastauksen Tämän taidelaitoksen johtajalta, vanhalta Fallesenilta.
Herman Bang, joka kevätkaudella 1885 piti esitelmiä Helsingissä, vaikutti ehkä ratkaisevasti Ida Aalbergin päätöksen syntymiseen. Tämä kirjailija on itse eräässä tanskalaisessa lehdessä kertonut m.m. seuraavaa:
»Ilta illan jälkeen näin Ida Aalbergin esitelmiäni kuuntelemassa. En milloinkaan unohda hänen katsettaan ja muotoaan noina tunteina. Hänessä ilmeni vangin kaipuu. Luentosalin ulkopuolella näin hänet harvoin. Mutta Helsingistä lähdettyäni sain häneltä kirjeen. Kirje oli hätähuuto — huuto, jolla hän mursi ovet suureen elämään: »Huomenna matkustan», hän kirjoitti. »Täällä on vain vankila.»
Ida Aalbergin päätös oli sisäisen taistelun tulos. Hän tiesi loukkaavansa vanhoja ystäviään, mutta hän sai täyden kannatuksen eräältä uudelta ajan hengeltä, jonka oppia hän oli joutunut kotimaassaankin kuulemaan. Hänellä oli kahdenlaisia neuvonantajia, vanhoja ja nuoria. Siitä aiheutui ristiriita.