Ida Aalbergin mesenaatti oli kapteeni William Ruth. Nuori näyttelijätär ei ollut taloudellinen — Yrjö-Koskinen sitä suoraan valitteleekin — ja hän tarvitsi rahoja ulkomaanmatkoilla. Kapteeni Ruth lainasi hänelle, mutta palautti aina velkakirjan jonakin Ida Aalbergin juhlapäivänä kiittäen »valon palveluksesta».
Vanhemman polven miehistä merkitsi Ida Aalbergille kuitenkin enimmän Frithiof Perander. Aikoinaan heidän suhteensa oli hyvin tunnettu ja siitä puhuttiin paljon. Kesällä 1880 Antti Jalava kiittää Ida Aalbergia siitä, että tämä oli hylännyt Peranderin kosinnan, koska avioliitto olisi riistänyt taiteilijan Suomalaiselta teatterilta. Ja jo edellisenä vuonna Ida Aalberg mainitsee kirjeessään Oskar veljelleen Peranderin nimen. Tämä oli pitänyt silloin puheen jollekin nuorelle naiselle. Oskar Ahlberg sanoo vastauksessaan, että Peranderilla oli tunnettuna tapana etsiä Aino-tyyppiä, jonka luuli löytäneensä milloin missäkin nuoressa ja soreassa neidossa, jota sitten juhli loistavissa puheissaan. Tämän Väinämöisen viimeiseksi ja todennäköiseksi rakkaimmaksi Ainoksi tuli Ida Aalberg.
Frithiof Peranderin tiedemiesala oli filosofia ja kasvatusoppi — hän kuoli 1885 kasvatusopin professorina Helsingin yliopistossa. Mutta hänessä oli voimakas taipumus kansalliseen romantiikkaan ja hän tunsi varsinaisen tutkijatyönsä ohella erikoista viehtymystä suomalaiseen kansanrunouteen. Muutamat kirjoitelmat: »Traagillisesta periaatteesta Kullervo-runoissa», »Kalevalan Aino-runoista» ja »Sisar Kalevalassa», osoittavat riittävästi tätä puolta hänen harrastuksissaan. Hän oli myöskin suuri klassillisuuden ihailija ja puolusti kreikan ja latinan kielten oikeuksia kouluissa tuona aikana, jolloin niiden arvoa alettiin pitää kiistanalaisena. Vaikka ottikin osaa aikansa valtiolliseen elämään — Perander oli m.m. edustajana valtiopäivillä — hän ei välittänyt elämästä ja sen ilmauksista sellaisinaan. Tämä täysiverinen idealisti luki Dickensin romaaneja, luullen niistä oppivansa tuntemaan maailman ja ihmisluonteet paljon paremmin ja paljon monipuolisemmin kuin omasta kokemuksestaan. Englantilaisen kirjailijan muovailemat tyypit, niin teennäisiä ja väkinäisiä kuin voivatkin olla, merkitsivät Peranderille enemmän kuin elävät ihmiset. Hän ei hennonut lukea kuin yhden Dickensin romaanin kesässä, koska pelkäsi nautinnon lähteen kuivuvan kesken.
Perander sanoi: »Die Sterne begehrt man nicht, man freut sich nur ihrer Pracht.» [Tähtiä emme halua omistaa, me iloitsemme niiden loistosta.] Kuitenkin hän halusi omistaa Suomalaisen teatterin nuoren tähden eikä tyytynyt häntä vain kaukaa ihailemaan. Frithiof Perander oli lähes kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin Ida Aalberg.
Kun Perander vuoden 1885 lopulla kuoli, löydettiin hänen papereistaan määräys, että kirjeet, jotka Ida Aalberg oli hänelle kirjoittanut, oli lukematta poltettava. Niin tehtiinkin. Ida Aalberg on kuitenkin säilyttänyt Frithiof Peranderin kirjeet. Niistä ei näy intohimoista rakkautta, ne ovat vanhan miehen kirjoittamia. Tulisten ja rohkeiden lemmentunnustuksien sijasta ne sisältävät huolenpitoa »pikku Idan» terveydestä tai huolestumista siitä, ettei »kiltti Ida» vain liiaksi rasitu työssä tai turmele ihoaan päivettymisellä tai kylmety ja saa kurkkuaan kipeäksi.
Onnistumaton kosinta 1880 ei katkaissut heidän välejään. Avioliittoa lienee suunniteltu myöhemminkin, ainakin he pysyivät hyvin läheisissä suhteissa. Ida Aalberg lienee joskus vanhalle ystävälleen kirjoittanut mustasukkaisenkin kirjeen, koskapa tämä saa syytä vastata kuin tilivelvollinen ainakin, että eräs nainen, johon hän oli parannusmatkalla Norjassa tutustunut ja josta oli aikaisemmassa kirjeessään kertonut, ei toki ollut ollut »missään suhteessa niin etevä kuin sinä».
Perander oli filosofi ja klassillisuuden harrastaja, mutta nuoren naisen psykologiaa hän tuskin on käsittänyt ja »ars amandi», rakastamisen taide, on tälle puhtaalle miehelle ollut vieras ala. Hänen huonosta terveydestään ehkä aiheutui, että hänet seuraelämässä sangen usein nähtiin alakuloisena, tyytymättömänä ja synkkänä. Sama alakuloisuus puhuu hänen kirjeistäänkin. »Yksi ihminen maailmassa minuakin muistaa», niin hän kiittää Ida Aalbergia. Hänen lemmentunteensa viileys käy elävästi ilmi esimerkiksi seuraavasta kirjeestä, joka on kirjoitettu Norjasta 1884.
»Hyvä Ida!
Kiitos, Ida raiska, kirjeestäsi, jossa henkii hyvyyttä ja ystävyyttä. Olet kai jo saanut mun viime kirjeeni, jossa kerroin missä olen oleskellut.
Vastikään palasin mereltä, joka, tuulen vallassa, hyrskyi aikalailla. Aallottaret aavalla merellä tanssivat rajusti» (j.n.e. myrskyn kuvausta). »Niitä katsellessani muistelin sinua.» (Lisää meren ja merimatkan kuvausta.) »Oi! lännen tuuli, kun tulet pitkältä matkaltasi Pohjöismeren ylitse, kuinka minä sinua rakastan! Sinä puhallat pois tavalliset huoleni. Merellä kolme tuntia kuluu yhtä äkkiä, kuin maalla yksi.