Kun Ida Aalberg keväällä 1885 oli saavuttanut suuren menestyksen Tukholmassa ja Kristianiassa ja suunnitteli jäämistä Kööpenhaminaan, sai hän Hjalmar Neiglickiltä kirjeen, joka ranskalais-ruotsalaisessa henkevyydessään antaa elävän käsityksen »eurooppalaisuudesta» Suomessa 1880-luvun puolivälissä. Se kuuluu:

»Jollas 1/VI 85.

Hyvä Neiti,

Kirjeenne, josta kiitän kuin kiitetään suuresta ilosta, tuli aivan à propos. Sillä ajatus kirjoittaa teistä tanskalaiseen lehteen oli minulla itselläni jo kauan sitten. Halusin vain tietää, missä Te nykyisin oleskelette ja mitä suunnitelmia Teillä oli lähintä tulevaisuutta varten — koskivatko ne Kööpenhaminaa.

Päivää myöhemmin kuin sain Teidän kirjeenne minä kirjoitin Tukholmaan ja pyysin takaisin käsikirjoitukseni, joka tuli liian myöhään ilmestyäkseen »Stockholms Dagbladissa». Niinpiankuin olen saanut artikkelin käsiini, lähetän sen Brandesille. Tietenkin vasta sitten, kun olen sitä hiukan muuttanut, sillä siinä on, pelkään, nykyisessä muodossaan liian selviä jälkiä siitä, että se on tullut maailmaan yhdessä yössä, sillä silloin oli hirveä kiire pikapostin — tai mikä posti se lie ollut — vuoksi.

Kerron, mitä taidan Teidän taiteestanne, tähän astisesta urastanne, parhaista osistanne, pääasiallisesti niillä sanoilla, joita aikaisemmin olen käyttänyt. Teidän elämästänne en tiedä mitään, olen, häpeä kyllä, ollut niin laiska, etten ole tiedustellut. Mitään elämäkerrallista en senvuoksi uskalla esittää. Tietenkään artikkelini ei tule semmoiseksi, jommoista sanotte pelkäävänne — tuo pelko on luonnollisesti vain leikkiä, sillä Te tiedätte kyllä, mitä minä Teidän taiteestanne ajattelen. Se pitää tietää jokaisen muunkin, joka on vaivautunut lukemaan arvostelujani. Jos Teidän vastustajanne Tukholmassa — heidän typeryydestään minulla on mitä paras käsitys — ovat lausunnoilleen hakeneet tukea otteista »Finsk Tidskriftistä», niin he ovat lukeneet sitä kuin piru lukee raamattua. En haluaisi noiden herrojen kanssa keskustella vain tyhmyydestä, vaan erikoisesti myöskin täydellisestä epärehellisyydestä. Luonnollisesti en aina ole voinut kiittää, mutta moite on kieltämättä tullut homeopaattisissa annoksissa sammaltelevan ihailun ohella. Ainakin olen tahtonut, että niin olisi. Ennakolta tahtoisin vielä sanoa jotain pyytämänne artikkelin johdosta. Se ehkä tulee semmoiseksi kuin Brandes haluaa, mutta ei siitä syystä kuin Te luulette. Naiviudessani uskon — niinkuin Tekin — sellaisen kritiikin mahdollisuuteen, joka ei ole aivan samaa kuin reklaami. Jos sillä saavuttaa saman päämaalin kuin reklaamilla, niin — tant mieux. Ja jos siinä sattumalta ei onnistuta, niin se on uusi todistus siitä, että Tanskassa on ehditty joka suhteessa äärettömän paljon lähemmäksi suurta Eurooppaa kuin meidän havumetsissämme.

Mutta, kuten sanottu, uskon artikkelini tyydyttävän sekä Teitä että Brandesia, ilman että minun tarvitsee kirjoittaa muuta kuin todellisia vaikutelmiani.

Teidän ehdottomasta välttämättömyydestännekin matkustaa pois kotoa minä kirjoitan, ja siinä asiassa Te tunnette mielipiteeni. Teille ei ollut välttämätöntä vain matkustaa pois, Teidän pitää, kuten jo kirjoitin, tehdä kaikkenne pysyäksenne poissa kauemmin kuin tavallisella matkalla viivytään. Kernaimmin haluaisin Teidän menevän ainaiseksi, mutta pysykää ainakin niin kauan poissa, että juurenne ovat ehtineet kiintyä uuteen viljavaan maahan, ja te saatte tuntea, kuinka mehut nousevat, lämmittävät Teitä, tekevät Teidät reippaaksi ja rohkeaksi. Tämähän on hyvin taitamattomasti tehty kuva, mutta minä syytän juuri meidän kansallista maaperäämme siitä, että täällä Suomessa kasvu on niin vähäistä. Kansallisluonne on ko-flegma, kansallissolidariteetti on samaa kuin satatuhatta veljenmaljaa, se on yhtä porvarillista ja yhtä rehellistä kuin ne — ja lopuksi kansallisuusviha, meidän pääominaisuutemme, meidän lemmikkimme monen vuosikymmenen aikana, se on kaikkein alhaisinta, porvarillisinta ja pikkumaisinta. Sillä se on vihaa pikkusielujen välillä — »la haine des infiniment petits», jos tunnette Béranger'tä.

Vaikka, varsinkin viime kirjeestänne, tiedän, että vanhastaan olette tässä kohdassa samaa mieltä kuin minä, en kuitenkaan malta olla laulamatta samaa virttä vielä kerran. Märehtimiselläni on tarkoitus, niinkuin oli sillä Rooman vanhalla herralla, joka yhtenään puhui, että Karthago pitäisi polttaa, ja joka lopuksi sai nähdä sen palavan. Tarkoitukseni on peloittaa Teitä ja itseäni ja kaikkia muita ihmisiä resigneerautumasta jonakin heikkona hetkenä ja tyytymästä loppuiällämme isänmaallisuuden jauhamiseen, lihapatoihin ja velttouteen. Se olisi pahinta, mitä saattaisi tapahtua. Sillä »Suomen tulevaisuus» ei riipu siitä, että Kivekkäästä ja Castrénista tulee senaattoreja, ei siitäkään, että Dagbladetin toimitus vaipuu hra Ignatiuksen syliin, eikä siitä, että »isiltä peritty ruotsalainen kulttuuri» näyttäytyy kykeneväksi synnyttämään arpajaisia ja koruompelusta, vaan siitä, että täällä kerta saa tuntea olevansa Euroopassa tarvitsematta matkustaa satoja peninkulmia höyrylaivalla ja rautatiellä. Meidän pitää lähteä täältä pois eikä tulla takaisin muulla ehdolla kuin että saamme ottaa mukaamme palan Eurooppaa — se on tärkeintä, mitä nykyisin tiedän. Se on mielestäni niin tärkeätä, ettei merkitse mitään, vaikkei kaikki, mitä tuo tullessaan, ole ehdottomasti hyvää.

Niinpä minä nyt olen äärettömän iloinen, neiti Aalberg, nähtyäni Teidän ottavan ensimmäisen askelen Tanskaan asettumiseen, ja ainoa, mikä iloani vaimentaa, on se, että todennäköisesti on vain harvoja, jotka onnistuvat tekemään samoin kuin Te. Meidän päivinämme pitää olla joko taiteilija tai ääretön suuruus jollakin muulla alalla kyetäkseen johonkin muualla kuin kotona; meille muille vaikea voi käydä mahdottomaksi. Ja kuitenkaan en milloinkaan elämässäni ole tuntenut niin elävää tarvetta muuttaa penaattejani kuin juuri nyt, sillä heinäkuisen fyysillisen ja moraalisen veltostumisen aikana olen saanut käydä taistelua, jonka aloitin oikealla entusiasmilla ja joka loppui sillä, että makasin voimattomana maassa ja näin vastustajaini lähtevän matkaansa arvokkaasti kuin vouti »Kansanvihaajassa».