Se muuten koski semmoista, mikä Teitäkin liikuttaa — teatteria. Heinäkuun numerossa minun viimeinkin piti oikein keventää sydäntäni ja minä kirjoitin, omasta mielestäni, äärettömän motiveeratun katsauksen Nitouche-palvonnasta ruotsalaisessa teatterissa, surkeasta ohjauksesta ja tiesi mistä. Mutta tätä ei saa painaa, voitteko ajatella semmoista holhoojahallitusta. Toisessa toimituksessa minulle sanottiin suoraan päin naamaa, että minä olin nenäkäs pyytäessäni semmoisen julkaisemista, ja toisessa toimituksessa, joka ei ollut yhtä lähellä yritystä, sanottiin, että tuolla tavalla annettaisiin viholliselle aseet käteen, ja näettekös, senvuoksi oli parempi, että kylpyvesi edelleenkin johdettaisiin vanhan nahkurin viemäriä myöten. Sama toimitus kuuleman mukaan aikoo nyt itse kirjoittaa pienen artikkelin ruotsalaisen teatterin puutteista, mutta sävyisästi, hillitysti. Tunnettehan jumalallisen komedian? Niin — tietysti tuntuu suunnattomalta suuruudenhulluudelta, kun tuommoisen bagatellin vuoksi rinnastan itseni tohtori Stockmanin kanssa. Mutta se ei johdu ylpeydestä, olen vain havainnut semmoista, mikä saa minut kokonaan tarkistamaan kantani »Kansanvihaajaan» nähden. Minusta kerran tuntui, että Ibsen liioitteli hirvittävästi, nyt uskon joka kirjaimen olevan totta – –

Syyskuussa matkustan pois, kaksi vuotta olen sanonut viipyväni poissa. Tohtoriväitöskirjan teen tuona aikana, mutta sitäpaitsi minä ainakin koetan koota tarpeeksi tietoja voidakseni tulevaisuudessa yrittää tulla toimeen vieraassa maassa, esim. Kööpenhaminassa, josta aina olen pitänyt. Ne ovat uskaliaita suunnitelmia.

Sitäpaitsi minä Kööpenhaminasta aloitan matkani. Aion viipyä siellä pari kuukautta syksyllä. Ehkäpä olen siellä, kun Te esiinnytte Adrienne Lecouvreurinä. Se olisi hauskaa. Koska en milloinkaan ole kirjoittanut tuosta osasta, sanoisin Teille hyvin kernaasti huomautukseni suullisesti. Erikoisesti pyytäisin Teitä Adriennena paljon yksinkertaistuttamaan tekniikkamme. Te ehkä myös olitte silloin, kun minä näin Teidät tuossa osassa, vielä liiaksi Sarah Bernhardtin lumoissa. Siitä Teidän pitää koettaa nyt päästä, sillä nyt Te joudutte näyttelemään yleisölle, joka on nähnyt Teidän esikuvanne. Olkaa niin itsenäinen kuin on mahdollista Teille senjälkeen, kun olette nähnyt tulkinnan, joka on tehnyt Teihin syvän vaikutuksen. Ja ennen kaikkea, kuten sanottu, tekniikka, virtuositeetti Teidän Adriennessanne! Te liihoittelette liikaa, kondenseeraatte liikaa, esitätte musiikkia psykologian sijaan. Ymmärrättehän oikein huomautukseni? En halua tehdä Teitä alakuloiseksi, vaan koetan tehdä Teille palveluksen. Ehkäpä vieraissa ette tapaa kovinkaan monta suorasanaista, minä ainakin olen suora.

Suoraan sanottuna, minä en liioin käsitä, miksi Teidän pitää tulla tänne. Ette tarvitse Tanskan kuningattaren apua ettekä Venäjän keisarinnan suosituksia, koska Teillä on kykynne, ja tuo venekomedia on minulle melkein vastenmielinen.[18] Miksi keskeyttää opintoja Kööpenhaminassa ja ennenkaikkea: miksi luopua onnesta saada olla täältä poissa, miksi matkustaa oikun vuoksi, pukeutua uimapukuun ja seista ja ujostella veneessä? Älkää suuttuko avomielisyydestäni.»

Perander oli vanhan polven filosofi, Neiglick nuoren. Nuori polvi antoi tavallaan aatteellisen siunauksensa nuoren Ida Aalbergin luopumiselle Suomalaisesta teatterista.

* * * * *

Puutteellisia opintojaan Ida Aalberg koetti täydentää hakemalla niiden henkilöiden seuraa, joiden luuli kykenevän ravitsemaan hänen henkeään. Hänen elämänsä käytännölliseksi ohjeeksi tuli: etsi suurten persoonallisuuksien seuraa! Hän istui tarkkaavana oppilaana monen mestarin jalkain juuressa ja koetti hyötyä sanoista, joita kuuli tämän maailman viisaiden suusta.

Suuria persoonallisuuksia Ida Aalberg luuli löytävänsä vain miesten joukosta. Naisilla oli vähemmän hänelle annettavaa. On sangen mielenkiintoista tutkia hänen suhtautumistaan oman sukupuolensa edustajiin.

Jo 1880-luvun alkupuolella hän sai naisten taholta osakseen suorastaan jumaloivaa ihailua. Jo silloin hän alkoi olla se »Suomen rikkain tytär», joksi Alma Fohström häntä on nimittänyt, ja »Suomen suurin tytär», joksi häntä myöhemmin on mainittu. Jo silloin tunsivat nuoret tytöt palavaa halua kirjeissään tulkita hänelle, että hän oli täysin valloittanut heidän sydämensä ja lumonnut heidän mielensä ja ettei kukaan voinut olla niin ihana, suurenmoinen ja jalo kuin Ida Aalberg.

Minna Canth viehättyi Ida Aalbergin etevään näyttelemiseen ja kaiketi odotti, että nuori Noora olisi yhtä etevällä tavalla voinut keskustella hänen kanssaan 1880-luvun eetillisistä ja kirjallisista probleemeista. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. »Hänhän on aivan tyhjä ihminen», totesi Minna Canth omana mielipiteenään.