»Ida kulta!
Kiitos kirjeestäsi sekä lupauksestasi tekemään mitä sinä taidat minun hyödykseni. Vaan kyllä ymmärrät itse että nyt on jo myöhään saamaan jotain toimeen täksi kesäksi. Minä käsitän ettet tahdo väsyttää itseäsi näyttelemällä kesällä, kun sinä et ole oikein terve ja kun luultavasti aiot lähteä syksyllä Unkariin. Olisin ollut kiitollinen jos olisin saanut tietää päätöksesi aikaisemmin, vaan ei auta puhua enää siitä.
Mitä sinun kirjeeseesi 21:stä p. Huhtikuusta tulee, se on sekä hämmästyttänyt että syvästi loukannut minua. Ymmärsinhän ennen ettet pitänyt minusta niinkuin oikea ystävä pitää ystävästään, ja sitä en koskaan ole vaatinut, vaan luulin varmaan sinulla olevan ystävällisiä tunteita minua kohtaan, niinkuin minulla aina on ollut sinua kohtaan. Luulin sitä paitsi sinun luottaneen kunnollisuuteeni ja rehellisyyteeni, niinkuin minä tein sinuun. Käännyin sinuun saadakseni tietää totuuden ennenkuin tuomitsisin Marian käytöksen, käännyin sinuun siitä syystä, että uskoin niin varmaan sinun ei epuuttaneen Marian ja sinun ystävyyttänne ilman varsinaista, tärkeätä syytä. Luulin sinun ymmärtäneen, etten kysynyt uteliaisuudesta, sekä myös etten voinut kääntyä Marian puoleen, sen vuoksi etten silloin olisi saanut tietää vilpitöntä totuutta. Muistinpa minun sanoneen sinulle täällä ollessasi, että minusta Maria ei enää ollut sama ihminen, kun hän kerran oli. Sentähden en tohtinut luottaa häneen, vaan en tahtonut tuomita häntä ilman varmoja todistuksia. Minä olen muka niin vanhanaikainen, että olen kiitollinen; en voi unhottaa että hän on ollut hyvää minua kohtaan ja että hän on pitänyt minusta innokkaasti. Vaan minkälaiset hyvänsä minun tunteeni häntä kohtaan olivat, mun täytyi epuuttaa ystävyytemme, jos hän oli käyttänyt itsensä alentavaisesti. Sen luulin sinun ymmärtävän ja sentähden käännyin sinuun luottamuksella. Uskoin myöskin, että kerran sinä olit pitänyt Mariaa ystävänäsi; kirjeestäsi näen että sinä olet katsonut sekä Marian että minut vain tutuiksi. Noh, minä olen tehnyt niin monta katkeraa kokemusta Suomessa, että kyllä Jumalan avulla voin kantaa vielä senkin.
Suloista kesää sinulle toivoo
Hedvig Winter-Hjelm.»
Kun Ida Aalberg 1887 matkusti Kööpenhaminaan, hän sai laivassa Maria
Grapelta seuraavan kirjeen:
»Suurenmoinen Taiteilija!
Kun nämä rivit tulevat käsiinne, on Suomen ranta etäällä Teistä ja täällä saavuttamistanne voitonmerkeistä ja laakereista! – – –
Käsialan Te hyvin tunnette, vai kuinka? Selvitykseksi tahdon sanoa, sanoa että me olemme usein kirjoitelleet toisillemme aina vuoteen 1882 asti. Ja minä olen eräs niistä hyvin onnellisista, jolla on arvokas kirjekokoelma, joka valaisee Teidän neronne kehitystä nykyiseen suuruuteensa.
Tiellä Kööpenhaminaan, jossa kerran luulitte löytävänne onnen, tahdon sanoa Teille muutamia totuuden sanoja, sanoja, joita ihailijat ja kritiikki eivät tavallisesti koskaan sano — ehkä joskus sentään joku rehellinen ystävä, joka silloin kuitenkin muuttuu itsekkään taiteilijan veriviholliseksi —! No niin, olen kiitollinen Teille siitä, että olen terästänyt sieluni kaikkia vaikuttimia vastaan ulkopuolella köyhän persoonani (joka kerran sentään kelpasi hoivaamaan »mökin lasta»!), vaikka minulta toisinaan puuttuu jokapäiväinen leipäkin.