»Huii» mitä tuo minua liikuttaa, sanoo eräs pitkälle ehtinyt taiteilija. Vuonna 1882 eli eräs henkilö, jolla ei ollut enää mitään uhrattavaa ja joka ei enää kuten ennen voinut listat käsissä juosta keräyksillä, oli koditon itse eikä voinut tarjota edes leipäpalaa: Joo, silloin oli keksittävä _skandaali_historia, jotta helpommin olisi saatu olemattomaksi kaikki aikaisempi ja vapauduttu velvoituksesta ja ulkonaisesti olla kirkas kuin päivänpaiste juhannuksen aikana, ensin piti ihmisestä tehdä »parittaja» eikö totta? sitten piti häneltä viedä kaikki kansalaisluottamus — ja lopuksi — se on pirullisuuden huippu hänen piti menettää pyhin ja paras omaisuutena, sydänystävä, joka oli nero, todella suuri ihminen!! (Oi, Hedvig, kuinka syvästi meitä molempia silloin loukattiin tietää vain Jumala!!) Miksi tämä kaikki? Joo, sanoo minun sieluni vielä tänä päivänä ja sanoisi niin vaikka oltaisiin tuomiolla, joo, sentähden että neiti Aalberg on kurja raukka, joka petti Hedvigille antamansa lupauksen kiertueesta ja tahtoi sitoa kieleni merkitsemällä minut poltinraudalla surkeaksi ja häijyksi parittajaksi, koska kuukausia Kristianiassa oltuaan oli oppinut tuntemaan Winter-Hjelmin herkän ja omantunnontarkan luonteen ja siksi käytti sitä ritarillisena aseena minua vastaan saadakseen tämän tekemään synnin niin suuren kuin vain tosi rakkaus, joka täällä maan päällä on niin harvinainen, pystyy tekemään: rikkomaan ystävyyden, joka oli uhmaillut lukemattomia kohtaloita ennenkuin tämä hävyttömyys tapahtui. — Ja mitä minä olin tehnyt? Kymmenen minuutin keskustelu ylioppilaan kanssa, jolloin läsnä oli eräs nuori tyttö, molemmat olimme hattu päässä ja päällystakki yllä — siinä kaikki! Mutta tarkastetaanpa erästä toista asiaa, Betty Bergh on silloin paras todistaja, eräs neiti käytti minua »bulvaanina», kuka seisoi puodin portailla kun eräs Professori tuli päivällisiltä? Kuka istui tuon Professorin kanssa tuntikausia suljettujen ovien takana? Kuka, kysyn minä?! Te Neiti Aalberg olette unohtanut paljon, paljon, sillä Te muutatte karakteeriä olosuhteiden mukaan niin että sitten katsotaan, kumpi meistä kahdesta on rehellisempi sielu. Minulla on kaikki Teidän kirjeenne ja sitä minä tiedän käyttää kun minun aikani tulee, sillä synti, valhe, petos, ansaitsee palkkansa, sitä älkää unhottako. Oi, Te riistitte minulta kunnian nimen ja maineen, Te koetitte riistää minulta Hedvigin — mutta hänen jalo sielunsa oli yläpuolella näitä keinoja, juuri noilla rakastettavilla pikkuhistorioilla Te veitte minut onnettomuuden partaalle. En suostunut enää tulemaan samaan laivaan, koska »Kullannuppu» oli kavalasti suunnitellut tuhoni — mutta minä tahdon, että koston päivä kerran tulee, että minun kyyneleeni, nälkäni ja puutteeni kerran tulevat Teidän osaksenne. Silloin Teitä eivät auta teeskennellyt puheet, joita käytitte keväällä 1885, kun Hedvig moitti Teitä käytöksestänne minua kohtaan — kyllä Te ne muistatte, eikö totta? Mutta kun aina esiintyy niin valheellisena kuin Te, niin täytyy kai verestää muistia silloinkin kun haluaa itselleen ja muille uskotella tarkoittavansa totta. Näin kuuluivat sananne: »Joo, Hedvig, kyllä minä tiedän tehneeni vääryyttä Marialle, mutta silloin uskoin menetteleväni oikein, mutta minä tahdon tehdä hyväksi kaiken, sillä nyt olen riippumaton.» Voi armias Jumala, sanoin minä Hedvigille, kuinka voi rikoksentekijä hyvittää minut? ja tämä kysymys jää selvittämättömäksi ja ratkaisemattomaksi aina siihen asti kunnes seisomme jumalan tuomioistuimen edessä! Ymmärrän, että nämä sanat ovat hirveät, mutta niihin on syytä enkä suostuisi ottamaan pois kirjaintakaan, en, vaikka antaisitte minulle palkkanne kahdelta vuodelta, en, vaikka antaisitte sen kaksinkertaisesti. Te olette ainoa ihminen, jota minä todella vihaan, vihaan kaikella sillä voimalla, mikä on sielussani.

Näin Teidän »Margaretanne» teatterissa. Se oli aistillinen ja kyynillinen puutarhakohtauksessa, ennen niin ihana viimeinen näytös oli nyt typerä rakastajattaren herääminen.» (Sitten seuraa kiitosta rouva Winterhjelmin Leasta.) »Unohdatte, että elämänohjeenne vuonna 1880, kun neiti Avellanilta piti riistää eräs osa — jota toimenpidettä me muutamat vastustimme — kuului: »Mitä välitän siitä, vaikka polkisin nuo kaikki jalkojeni alle, kunhan vaan minä pääsen eteenpäin. Ja olettehan te päässyt eteenpäin, mutta, ah, millä keinoin?! Ehkäpä kasvatusisältänne (Professorilta) saamallanne perinnöllä, kasvatusisältänne, jota Te niin syvästi suritte, että koko taiteilijasiirtola Kööpenhaminassa valitteli menetystänne! »Kasvatusisä», oi, »Peru, Peru», jos sinä rehellisessä puhtaudessasi olisit kuullut tuon mustan valheen, niin sinun tomusi haudassa vielä kääntyisi. Ikävä kyllä hän ei koskaan saanut tuntea muuta kuin jumalallisen neron naamion! —

— Minä sanon, että koston päivä vielä koittaa, mutta minä tahdon, että Teidän syntiluettelonne tulee täyteen ja Muistelmissani tai omassa elämäkerrassani ei ketään unohdeta, sen vakuuttaa Teille syvästi loukattu

M. Grape.»

Ylläoleva kirje on kirjoitettu punertavalle paperille, semmoiselle, jota nuoret rakastavaiset käyttävät lemmenkirjeissään. Maria Grapelta ei suinkaan puuttunut »erikoisuutta».

Ida Aalberg ja Maria Grape eivät koskaan päässeet sovintoon. Edellinen uskoi Winterhjelmien olleen »Marian viimeisen nerontuotteen» takana.

Kun Maria Grapelle, joka vanhuudessaan asui Ähtärin pitäjässä, myöhemmin koottiin rahallista avustusta, Ida Aalberg lahjoitti suurehkon summan, mutta pyysi, ettei hänen nimeänsä mainittaisi antajien joukossa. Hän kai arvasi, ettei Grape, niin suuressa puutteessa kuin elikin, olisi ottanut vastaan lahjaa häneltä.

IX.

ENSIMMÄINEN »EUROOPPALAISTUMIS»-YRITYS. KÖÖPENHAMINASSA 1885—1887.

Kun Ida Aalberg 1894 vieraili Kööpenhaminassa, muisteli eräs hänen vanhoja tanskalaisia ystäviään, Otto Borchsenius, hänen tuloaan »Kuninkaan kaupunkiin» 1885. Ida Aalberg, kirjoitti Borchsenius, oli silloin lähtenyt isänmaastaan »melkeinpä H.C. Andersenin tapaan luottaen hyvään tähteensä.»