»Noora esitettiin ensimmäistä kertaa perjantaina ruotsiksi (joka ei ollut minusta ollenkaan häiritsevää), toisen kerran maanantaina ja kolmannen keskiviikkona. Vaikka kappale on loppuun näytelty, rva Reimers ja Betty Hennings ovat sitä täällä esittäneet, niin meni se nyt 45 kerran ja yleisö oli hyvin innostunutta. Björn Björnsonista pidin hirveän paljon, suora, voimakas, ylpeä, intelligentti, aivan isänsä kuva. — On erehdys, että Norjassa muka oltaisiin ystävällisiä Suomea kohtaan, kaikki, mitä olen kuullut, ei todista sitä. — Dietrichsonit olivat luonani tänään. Matkustan viikon lopussa Kööpenhaminaan yhdessä ystäväni Martine Ohlsenin kanssa, jonka luona nyt asun.»
Kristianialaisen »Aftenpostenin» arvostelu Ida Aalbergin Noorasta ei ole vailla mielenkiintoa. Siinä sanotaan:
»Kristianian teatterissa näytteli Nooraa aikoinaan rva Reimers. Hän kuoli pari vuotta sitten, ja tämä osa oli viimeinen niistä suurista osista, joita hän loi. Se oli myöskin yksi niistä osista, joissa hänen taitonsa tuli näkyviin korkeimmassa määrässään. Hänestä Noora oli ylevämielinen luonne, joka oli pilattu senvuoksi, ettei se milloinkaan ollut saanut kehittyä itsenäiseksi. Hänen Nooransa esitti naisen pyrkimistä itsenäisyyteen; koko sillä kiihkolla, jonka tekijä oli pannut tähän osaan, oli hänessä erinomainen esittäjä.
Tanskalainen Noora — rva Hennings, joka pari vuotta sitten vieraili Kristianiassa — teki sitävastoin huolettomuuden ja lapsellisuuden Nooran luonteessa esityksensä pääasiaksi. Vieläpä loppukohtauksessakin hän oli oikeastaan joku onneton ihmisraukka, joka pyysi anteeksi, eikä petetty ja loukattu nainen, joka valitti ja tuomitsi.
Nti Aalbergin Noora on oleellisesti ajatteleva ja taisteleva yksilö, joka ponnistaa voimiansa, kunnes hän saa selvän käsityksen itsestään ja niistä, jotka häntä ympäröivät. Hän on jo alusta alkaen paljon vähemmän lapsi kuin Ibsen tahtoo hänen olevan. Hän näet tietää varsin hyvin, että nimien väärentäminen ei ole oikein, hän vain ei tiedä, kuinka väärin se on ja mitä vaarallisia seurauksia sillä voi olla. Se taistelu, jolla hän koettaa pelastaa itsensä, kun tämä vihdoin hänelle selvenee, oli hurjempi ja huimempi kuin edellisten näyttelijäin. Viimeisessä kohtauksessa muodostui surkea pettymys hänen näyttelemisensä ydinkohdaksi. Kylmänä ja kuolemaan saakka uupuneena jättää hän sen huoneen, jossa hän »kahdeksan vuotta on elänyt vieraan miehen kanssa». Kokonaisuudessaan loi nti Aalberg Noorasta kuvan, joka antoi mitä parhaita toiveita nuoren taiteilijan tulevaisuudesta. Hänessä on intohimoa, voimaa ja rohkeutta; hänen kiihkoinen nerollisuutensa tekee aina hänen näyttelemisensä viehättäväksi, niissäkin paikoissa, joissa hänen taiteelliset keinonsa ovat riittämättömät.
Kohteliaisuudesta Norjan yleisöä kohtaan hän näytteli osansa ruotsin kielellä, ja se lienee ollut ensi kerta, jolloin hän näyttämöllä käytti tätä kieltä. Viimmeisen kerran esiintyessään hän kuitenkin esitti Ofelian hulluuden kohtauksen ja neljännen näytöksen »Hamletista» suomeksi. Vaikkeivät katselijat ymmärtäneet sanaakaan tätä kieltä, ihastelivat he kuitenkin sen musikaalista sointua ja noiden kiitettyjen kohtien herkkää suoritusta.»
Kööpenhaminasta Ida Aalberg kirjoittaa Ellen Nervanderille:
»Kiitos, ystäväni, kirjeestä. Olen joka päivä aikonut ja halunnut kirjoittaa sinulle — mutta tämä on ollut minulle vaikeata aikaa, minulla ei ole ollut mielen rauhaa eikä voimia. En nytkään jaksa kirjoittaa muuta kuin pääasian. Päätökseni oli olla koko kesä pois kotoa, aioin, niinpiankuin olisin täällä saanut kaikki järjestykseen, matkustaa Hampuriin ja jäädä sinne. Mutta nyt sain täti Emilieltä kirjeen, jossa hän kertoo, että minut on valittu ensimmäiseksi noista kahdeksasta. [Kysymys lähetystöstä, joka antoi paljon puhutun veneen Venäjän keisarinnalle.] Vain senvuoksi matkustaa tuota pitkää matkaa olisi lapsellista, mutta kokemuksistani olen saanut erään ajatuksen. Tahdon päästä keisarinnan puheille, tahdon pyytää hänen suojelustaan, tahdon pyytää suositusta Tanskan kuningattarelle ja johonkin saksalaiseen hoviin, ja senvuoksi minä heinäkuussa tulen kotiin pariksi viikoksi. Tulin tänne tuntematta ainoatakaan ihmistä — niin, rouva Heibergin [Luise Heibergin, Tanskan viime vuosisadan mainehikkaimman näyttelijättären, joka 1880-luvulla oli jo vanha ja luopunut näyttämöltä] minä tunsin, mutta harhaluulosta naistaiteilijain antamasta avusta olen tällä matkalla perinpohjin päässyt —; ilman ainoatakaan suositusta, sillä minä halveksin, halveksin kaikenlaisia suosijoita luulin pääseväni esiin omin voimin, ilman toisten apua, mutta Euroopassa — ja Kööpenhamina on jo Eurooppaa — se on melkein mahdotonta. Täällä ei uskota, käsitetään kaikki seikkailuksi. Kuuntelevat toisen puhetta kuin olisi se satua, kohauttavat olkapäitään ja sanovat: »Emme tunne teitä» tai suorastaan jotain halventavaa. Oh, tämä on ollut uneton viikko, epätoivon aikaa, olen ollut hyvin masentunut. Ja senvuoksi haluan päästä korkeassa asemassa olevan naisen suojelukseen, sillä en tahdo koskaan, koskaan alentaa itseäni naisena ja senvuoksi käännyn Venäjän keisarinnan puoleen. Täällä olen nyt monien juonien ja monen taistelun jälkeen sitoutunut näyttelemään suuressa Casino teatterissa (Ristori näytteli siellä) 10 kertaa Adrienne Lecouvreuriä. Kuninkaallisessa teatterissa ei lain mukaan kukaan yksityinen vierasmaalainen saa esiintyä, mutta kamariherra Fallesen, joka oli hyvin hyvä minulle, antoi minulle kappaleen, sillä yksityisteatterit näyttelevät täällä kovan sorron alaisina, ne eivät nim. saa esittää tragedioita tai draamoja, kuninkaallisella on oikeus kieltää se, mutta, kuten sanottu, he olivat hyviä minua kohtaan siltä taholta, koska heidän ei tarvinnut minua pelätä. — Maailmassa on niin inhoittavaa, pikkumaista! — Olen innolla ottanut osaa Skandinaaviseen politiikkaan. 5 p:nä kesäkuuta tunsin itseni katupojaksi, puolustin vasemmistoa, pilkkasin oikeiston ruumissaattoa.»
* * * * *
Syksyllä 1885 Ida Aalberg näytteli Kööpenhaminan Casino-teatterissa, ei Adriennena, kuten hän keväällä oli johtaja August Rasmussenin kanssa sopinut, vaan Marsana Jules Claretien »Ruhtinas Zilahissa».