Neiti Aalberg on une grande tragedienne [suuri traagillinen näyttelijätär]. Hän sai kööpenhaminalaisen yleisön vaipumaan jalkoihinsa. Se oli oikea succès pyramidal [suunnaton menestys].»
»Ruhtinas Zilahia» esitettiin vain kuukauden päivät. Niin kevyttä hengenruokaa kuin se olikin sai se väistyä »Matka kuuhun» nimisen näytelmän tieltä, jonka johdosta Bang lausui: »Joukottain näyttäytyvät alastomat henkilöt tarkoittivat Ida Aalbergin ja Vilhelm Viehen. Yleisö, joka sai nähdä kaksikymmentä balettinaista sähkövalossa, on unohtanut nuorten yrityksen näytellä oikeata komediaa.» — Kuitenkin muodostui Ida Aalbergin jäähyväisnäytäntö Casinossa erittäin juhlalliseksi: fanfaareja orkesterista, kukkia, lukemattomia esiinhuutoja. Jonkin aikaa hänellä oli tekeillä sopimus, jonka mukaan hän olisi sitoutunut näyttelemään Kööpenhaminan Kansanteatterissa. Lopullisesti hän kuitenkin kiinnittäytyi Dagmar-teatteriin, johon hän sitten kuului koko jäljellä olevan Kööpenhaminan-aikansa. Jo ennen vuodenvaihdetta hän näytteli nimiosaa Sardoun »Andreassa», jossa arvostelu mainitsee hänen olleen liian pateettisen ja liian voimakkaan. Sitten hän sai suoritettavakseen »Per Gyntissä» Aasen, joka sopi hänelle vielä vähemmän ja jota hän ei kyennyt esittämään hartaudella ja antaumuksella: hän purskahti tahtomattaan nauruun, kun Per kappaleen alussa jutteli Aaselle valheitaan, ja kuolinkohtausta sanotaan häirinneen Ida Aalbergin valittelujen ja ähkymisen. Edelleen hän kevätkaudella 1886 näytteli nimiosia »Jane Eyressä» ja Sardoun »Fernandessa» sekä vähäisempiä tehtäviä Blumenthalin »Isossa kellossa» ja Feuillet'n »Sfinksissä».
Toukokuussa 1886 Ida Aalbergilla oli lahjanäytäntö Dagmar-teatterissa. Hän näytteli, kokeillen ensi kertaa tanskan kielellä, Girardinin »Erään naisen rangaistuksessa» ja esitti, suomeksi, Ofelian mielipuolisuuskohtauksen. »Tilskueren» kiittää hänen jaloa surun tulkintaansa edellisessä, uudenaikaisessa kappaleessa, mutta merkitsee Ofelia-suorituksen vanhanaikaiseksi klassillisuudeksi, deklamatsioninumeroksi, joka oli vailla yritystäkään yksilöittämään esitettävää henkilöä. »Erään naisen rangaistuksen» vuoksi lehti täydestä sydämestään toivoo, ettei synnyinmaa vaatisi takaisin Ida Aalbergia, ja lausuu hänet tervetulleeksi syksyllä tanskalaiselle näyttämölle.
Dagmar-teatterin johtaja Th. Andersen toivoi näytäntökautena 1886—1887 voivansa kehottaa teatterinsa taiteellista tasoa. Paitsi Ida Aalbergia hän aikoi kiinnittää omaan näyttämöönsä ruotsalaisen August Lindbergin ja esittää suurta klassillista ohjelmistoa. Kuninkaallinen teatteri oli juuri kadottanut etuoikeutensa sekaantua muiden näyttämöiden kappaleiden valintaan. Andersen ei kuitenkaan saanut Lindbergiä, mutta Ida Aalbergin tehtäväksi tuli seuraavaksi näytäntökaudeksi hyvin oppia tanskan kieli. Hän lupasi sen tehdä — hän oli kieliin nähden parantumaton optimisti — ja saapui kesällä Suomesta, missä hän sekä Helsingissä että maaseutukaupungeissa oli saavuttanut suurenmoisen menestyksen — ennen varsinaisen sesongin alkua Kööpenhaminaan. Neljä tuntia päivässä hän istui kielimestarinsa O. Mellerin parissa, lueskeli ja harrasti. Tähän aikaan hänen ruotsinkielisissä kirjeissään alkaa vilistä tanskalaisia sanoja; todennäköisesti hänen puheensakaan ei enää ollut »Janakkalan ruotsia», kuten Kaarlo Bergbom on kyynillisesti sanonut, vaan jonkinlaista sekasotkua. Näyttämöharjoituksista Otto Borchsenius on kirjoittanut: »Johtaja ja vastanäyttelijät korjailivat väsymättä hänen virheellisiä korostuksiaan, mutta vaikeudet olivat toivottoman suuret.»
Dagmar-teatterin johtaja ei kyennyt toteuttamaan toivomuksiaan korkeaan ohjelmistoon nähden. Heti ensimmäinen osa, jonka Ida Aalberg syksyllä 1886 näytteli, ei ollut Goethen eikä Shakespearen draamallisia luomia, vaan oli se edelleen Sardcuta. Se oli tietysti pettymys Ida Aalbergille, jonka voimat ja tekniikka olivat kasvaneet Kaarlo Bergbomin suosiman ohjelmiston tehtävissä.
Sardoun »Odetten» esityksestä Edvard Brandes kirjoitti »Politikenissa»:
»Rva Olga Nielsenin luopuminen on siirtänyt pääroolin nti Aalbergin käsiin. Hän työskentelee tämän näytäntökauden alussa epäedullisissa olosuhteissa. Hänen pyrkimyksensä tanskankielen täydelliseen hallitsemiseen kysyy niin paljon työtä ja voimia, että näyttelijättären on mahdotonta vapaasti käyttää kaikkia muuten hänen vallassaan olevia taiteellisia välineitä. Hän taistelee alituisia yhä vain uudistuvia vaikeuksia vastaan: jos hänen on päättäminen vaikkapa vain siitä, sopiiko se tai se äänenkorko kuvaamaan sitä tai sitä runoilijan ajatusta, on hänen ennen kaikkea tutkiminen, miten tanskalainen siinä kohdassa sanat lausuisi. Miten helposti syntyykään tässä epävarmuutta ja kuinka harvoin tapahtuukaan, että tapaa juuri oikean tunnetta kuvaavan äänivivahduksen!
Mutta hämmästyttävää on huomata, mitä nti Aalberg tämän poistamattoman painon alaisena saapi toimeen. Nyt jo on suuri edistys huomattavissa siitä, kun hän ensi kertaa esiintyi tanskaksi näytelmässä »Naisen rangaistus». Odetten repliikit näyttelijätär lausuu sujuvasti ja sattuvasti.
Itse rooli ei ole aivan hänelle sopiva. Hänen taiteilijaluonteensa on sellainen, että hän paremmin voi kuvata niitä naisia, joille tehdään väärin, kuin niitä, jotka itse ovat syypäät heitä kohtaavaan onnettomuuteen. Nti A. on näyttämöllä tyynen kopea taikka kärsivän loukattu; kun hänen tulee olla keikaileva, on hän pikemmin hellä; kun hänen tulee olla viehättävä, näyttää hän mieluimmin naivilta. Keikaileva ja kokenut Odette, joka on kaiken häveliäisyytensä kadottanut, ei siis ole hänen osiansa, koska hän kernaimmin esiintyy verhottuna hienoon neitsyen huntuun.
Nti Aalbergia auttoi hänen intelligenssinsä voittamaan roolin vaikeudet. Odetten suru ja tuska esiintyi kenties selvemmin kuin huikentelijan kuva kolmannen näytöksen alussa, sen sijaan oli sen loppukohtaus varsin oivallinen.