I.

»Synkkiä hetkiä minulla ei ole ollut kovin usein, ja jos niitä on ollutkin, ei niillä ole ollut tuota tavallista, triviaalista leimaa — —. Oi Jumala! Kuinka kauan tätä jatkuu; luultavasti ei kauan, jos maailma seisoo vanhoilla jaloillaan. Ehkä kaikki on vain unelmaa, mutta siinä tapauksessa tämä on kauneinta unelmaa, josta minä en tahdo koskaan, koskaan herätä. Kööpenhaminan yleisö on ottanut minut vastaan niin äärettömän hyväntahtoisesti, että voin vain sitä rakastaa. Ajattelepas, Ellen, että Christina Nilsson tulee tänne maailmanmaineineen, neljinekymmenineviisine vuosineen ja kaikkine henkisine ja ruumiillisine suuruuksineen ja tekee — fiaskon! Mitä sanot siitä?! Voi hyvä Jumala, kuinka älykäs tanskalainen yleisö on! Kuinka itsenäinen se on! kuinka minä sitä rakastan! — Jumala varjelkoon tulemasta tuommoiseksi eurooppalaiseksi primadonnaksi, he kadottavat tiellä parhaansa, ja sitten he vaativat meitä olemaan siksi tyhmiä, että ihailisimme tyhjiä, onttoja, sieluttomia, mauttomia kuoria, joita he ihmeteltävällä röyhkeydellään tarjoilevat yleisölle. En ole milloinkaan välittänyt Christinasta. Hänellä ei milloinkaan ole ollut pisaraakaan taiteilijaverta suonissaan. Hän on oikea sivistymätön savolainen talonpoikaistyttö! Minä muuten tutustuin häneen, ja hän väitti olevansa niin enchantée [hurmaantunut] saadessaan tehdä tuttavuuttani. Järkeni ei myöntynyt siihen, että olisin sanonut hänelle jotain samanlaista. Tässä lähetän sinulle sanomalehden, siitä näet, että tiistaina näyttelen viimeistä kertaa, — oi, ei, sitä ei olekaan enää täällä, Bang vei sen tänään mennessään. — Minulla on kaksi hurmaavaa huonetta, toisessa punainen lamppu katossa; lamppu saa palaa kun minä olen runollisella tuulella tai muuten, jos jotain epätavallista tapahtuu. Tänä iltana se on sytytetty ensinnäkin senvuoksi, että kirjoitan sinulle, ja sitten siksi, että useiden viikkojen jälkeen saan yhden viikon olla kotona. — Minä en — kuuletko Ellen — minä en tule kotiin ennenkuin saan suomalaisesta teatterista siksi suuret tulot, että voin saada oman kodin. Kolme taiteellista huonetta minun pitää saada ja sitten kokoan ympärilleni kaikki, jotka ovat vähänkin epätavallisia. — Sieluni ainoa intohimo on kaiken tavallisen halveksiminen. —»

II.

»Ystäväni.

Kello on nyt 1 päivällä ja minä olen jo ennättänyt elää kaksi onnellista tuntia. Ensin tuli Georg Brandes ja sitten sinun kirjeesi. — Minulla on hetkinen aikaa ja siksi kerron yhtä ja toista, jota haluat tietää. Edvard Brandesin ja minun suhdettani et ymmärrä ottaa oikealta kannalta, se on ja jää semmoiseksi kuin se on ollutkin. — Ihmiset ovat täällä kuin olisivat järkeä vailla. He sanovat, ettei heillä sitten rouva Heibergin ole ollut suurta näyttelijää. Eräänä iltana olin loistavissa kutsuissa kamariherra Linden luona, kaikki ihmiset pyysivät minua opettelemaan tanskaa ja liittymään kuninkaalliseen teatteriin. Mutta ole huoleti, ystäväni. Niin kiittämätön en ole. Tulen takaisin Suomeen, en hylkää työtäni, ensi lempeäni. Mutta minun täytyy ensin saada vähän moitetta, sitä tulen täällä saamaan ja se koituu minulle suureksi hyödyksi. Jouluksi en tule kotiin. Vasta myöhemmin. — Georg Brandes alottaa luentonsa tänään. Niissä käy niin paljon väkeä, että pitää mennä tuntia aikaisemmin saadakseen istumapaikan, hänen täytyy ahdingon vuoksi pitää jokainen luento kahteen kertaan. — Ibsen oli täällä, Kjellandt on tullut. Lauantaina olimme G.B:n luona. Kjellandt istui ja tuijotti minuun koko illan. Ja eilen sain häneltä kirjeen ja tänään hän kai tulee käymään luonani. — Bergenistä olen saanut vierailunäytäntötarjouksen huhti- tai toukokuuksi, mutta vielä en ole mitään luvannut. Koetan saada rouva Canthin esille täällä. Puhuin hyvän ystäväni kanssa siitä tänään, koetamme saada Työmiehen vaimon esitetyksi Dagmar-teatterissa. Se olisi voitto! Rouva Edgren oli täällä, teki kaikkensa, mutta ei saanut »Todellisia naisia» eikä »Hyväntekeväisyyttä» mihinkään teatteriin. — Olen Georg Brandesille lukenut Runebergiä. Runebergin lyyrillisistä runoista hän piti enimmän runosta »Hvi styrde hit din väg» [»Miks' tiesi tänne toi?»], minä väitin, että hänellä oli tyhmä maku ja luin »Den enda stunden» [Ainoa hetki.] Me arvostelemme toisiamme kauheasti.» —

Myöhemmin alkaa tunnelma muuttua tämmöiseksi:

III.

»Tämä uusi elämä, jota olen ikävöinyt ja koko sielustani palavasti kaivannut, tämä ulkoilmaelämä, josta olen uneksinut kauneimmat unelmani, tämä henkinen vapautuminen kaikesta pikkumaisesta ja valheellisesta, tämä, johon olin kaiken perustanut, mitä löydän siitä, en mitään, en mitään! Sama tyhjyys sama yksinäisyys kuin kaikkialla muuallakin. Maailma näyttää minusta haudalta, minä itse olen hyödytön ruumis.» – – –

IV.

– – – »Kysyt, onko kritiikki täällä persoonallista. Kyllä, lapseni, se on vain persoonallista. Päivällisten lukumäärästä riippuu kiitossanojen lukumäärä. Tähän asti en kuitenkaan ole pannut kortta ristiin, olen seisonut heidän yläpuolellaan kuin patsas. Edvard Brandes pitää minua toisena päivänä amatsonina, toisena hän sanoo minun muistuttavan sfinksiä. Arvostelu on vain vaahtoa.»