X.

IDA AALBERG KUVAA OMAA KEHITYSTÄÄN.

Kun 1908 vietettiin vähän myöhästynyttä Ida Aalbergin 50-vuotista syntymäpäivää, julkaisi Jalmari Hahl »Valvojassa» kirjoituksen, jossa toivoi suuren näyttelijän, Sarah Bernhardiin tavoin, kirjoittavan muistelmansa ja kuvaavan elämänsä juoksua.

Useat ulkomaalaiset näyttelijät ovat julkaisseet muistelmateoksia. Sarah Bernhardt kertoo pikantissa kirjassaan, jolle on antanut nimeksi »Ma double vie», suuren joukon kaskuja, joista kokonaiskuvaksi jää, että hän hamasta nuoruudestaan asti on ollut suunnattoman oikullinen, häikäilemätön, hemmoteltu, hermostunut ja villi. Adelaide Ristori on kirjoittanut vakavamman kirjan, hän ei puhu siinä vain matkoistaan kaikessa maailmassa, vaan esittää itsensä myöskin varsinaisessa taiteellisessa työssä analysoimalla sangen terävästi osia, joissa hänellä on ollut suurin menestys. Luise Heiberg on julkaissut elämänsä historian, jossa on kiitellyt ystäviään ja parjannut vihollisiaan — myöhempi tanskalainen kritiikki ei ole merkinnyt rouva Heibergin kirjaa vain sangen persoonalliseksi tuotteeksi vaan suorastaan valheelliseksi itsekaunisteluksi. Miesnäyttelijöitä, jotka ovat julkaisseet muistelmiaan, on sangen suuri määrä.

Oleskellessaan Viipurissa syvästi katkeroituneena teatterirettelöistä Ida Aalberg elämänsä lopulla tuntuu ainakin kerran aikoneen kirjoittaa oman elämäkertansa. On säilynyt pieni paperilappu, johon hän saksankielellä on merkinnyt jonkinlaisen sisällysluettelon tulevaa kirjaansa varten. Siitä voi ainoastaan päätellä, että teos olisi tullut luonteeltaan poleeminen, mutta ei mitään muuta. Tämän elämäkertansa hän olisi tehnyt yhteistoiminnassa erään toisen henkilön kanssa, joka on sisällysluetteloon tehnyt omia merkintöjään.

1880-luvulla, Kööpenhaminassa ollessaan, Ida Aalberg on itse yrittänyt kuvata luonnettaan ja kehitystään. Hän on tehnyt sen parikin kertaa. Toisella kertaa hän puhuu itsestään katkeran tunnelman vallassa kirjeessä, jonka hän on kirjoittanut Ellen Nervanderille, joka toimi välittäjänä hänen ja Bergbomien välillä. Toisella kertaa hän on tyynellä mielellä laatinut kirjoitelman, jolle on antanut nimeksi: »Eräs kehitys».

* * * * *

Ellen Nervanderille lähetetty kirje kuuluu:

»Ystäväni! Miksi en ole kirjoittanut? Ah, ystäväni, sitä en tiedä. Taikka, kyllä minä tiedän sen hyvinkin, mutta sitä kävisi liian pitkäksi selittää, siitä tulisi kokonainen sielunkehityksen historia, ja minua ei huvita ruveta kaivamaan vanhoja raunioita, ja sitä paitsi minä en tahdo olla mikään avattu kirja. Miksi en? Silläkin on syynsä sielunelämäni kehityksessä. Maailmassa voidaan kaikki selittää, mutta itseeni nähden se ei minua huvita. En nyt kerta kaikkiaan ole kuin muut ihmiset. Minulla on omat omituisuuteni, joita minun on mahdotonta ja tarpeetonta muuttaa. Pyhimykseksi en ole koskaan tekeytynyt, jos siis joku tuntee loukkaantuneensa, se on oikeutettua, ja voi asianomainen sielunrauhansa vuoksi vetäytyä pois. En käsitä sitä väärin. Ainoa hyvä ja köyhä ominaisuuteni on humaniteetti. Pintapuolisesti katsoen rakastan ihmisiä ehkä vähemmän kuin useimmat muut, mutta syvällisessä mielessä ehkä enemmän kuin useimmat muut. On vain surullista, että hermoni ovat niin väsyneet, etteivät ne salli minun harjoittaa kaikkea sitä ihmisystävällisyyttä kuin tahtoisin. Minulla on ollut liiaksi tehtävää — lepäsin Lovisassa vain 14 päivää — olen elänyt kuin myllyssä ilman lepoa, ilman rauhaa. Olla yksinään, olla nuori, olla nainen, olla taiteilija, vieraassa maassa, kuulla vierasta kieltä, kateus, juonittelut ja loukattu turhamaisuus kaikkialla ympärillä — — —. Olen ollut epätoivoissani, tässä on ollut kuormaa melkein liiaksi. En ole kirjoittanut siksi, että mieleni on ollut alakuloinen ja elämä, tai oma kokemukseni, ovat tehneet minut liian ylpeäksi paljastamaan taisteluani ihmisille. Aina syntymästäni asti olen saanut turvautua vain itseeni, se on tehnyt luonteeni suljetuksi ja yksinäiseksi. Minulla ei ole koskaan ollut äitiä, siitä riippuu paljon. Sitäpaitsi minä olen hengeltäni hyvin ylpeä, pieninkin loukkaus piirtyy ikiajoiksi sieluuni, ja siitä aiheutuu minulle paljon katkeria tunteita. Suruni [tarkoittanee Frithiof Peranderin kuolemaa] ja myöskin suuri menestykseni (Odette) täällä etelässä ovat tehneet mieleni katkeraksi Suomea kohtaan. Se on tyhmää, mutta minä kerta kaikkiaan olen sellainen. Kun lisäksi vertailen täkäläisiä naisia, jotka ovat niin lämpimästi pitäneet huolta minusta, kotoisiin, jotka eivät koskaan ole minusta välittäneet, vaikka minä olin lapsi, jonka he jo monta vuotta sitten tiesivät joskus pystyvän luomaan jotain merkittävää, mutta jolla oli vaarallinen luonne, kuten kaikilla, jotka todella kelpaavat johonkin. Mutta ei ollut yhtään ainoata, jolla olisi ollut sydäntä tai älyä, kaikki he ovat heittäneet kiviä päälleni. Kun minä, joka jo monena vuotena olin koettanut masentaa ylpeätä mieltäni, joka jo kauan tätä ennen halusi katkaista välinsä kaikkeen tuohon kehnoon, pikkumaiseen ja häijyyn, vihdoinkin olen näyttänyt heille, että minä kyllä voin raivata tieni maailmassa ja elää ilman heitäkin, niin sanoo Emilie Bergbom minua pilkaten Lindforsille m.m.: »Hän on ollut kihloissa lukemattomia kertoja ja nyt hän kai yrittää päästä hyviin naimisiin tuolla etelässä!» Ja sellaista sinä vaadit minua unohtamaan ja antamaan anteeksi. Sinä vaadit, että minua pitäisi kiinnittää kaikkien kiitollisuuden ja ystävyyden siteitten suomalaiseen yleisöön, mitä he sitten ovat minulle tehneet, eivät kerrassaan mitään, itsekkyyttä se kaikki on ollut. Tiedän hyvin, ettei heillä ole mitään ystävyyttä minun varalleni, vaikka ne huutavatkin sitä kun saalis on menemäisillään tiehensä. Suomalaiset useinkaan eivät anna arvoa omilleen. Ilmanala on niin kylmää ja, kun ihmissydämetkin ovat niin kylmiä, siellä paleltuisi kuoliaaksi, ellei voisi hakea lämpöä muilta vähemmän vaativilta, lempeämmiltä ihmisiltä.

Nyt olet saanut katsauksen nykyiseen mielentilaani, se ei, kuten näet, ole kovinkaan miellyttävä, ja sinä kai kernaasti olet saamatta semmoisia kirjeitä. Elä ymmärrä minua väärin, et sinä ole niitä, joille minä olen katkera, päinvastoin sinun avoin, moraalinen sankaruutesi on aina ollut suuri minua kohtaan ja se on vienyt sinut moneen riitaan.»