1880-luvun realismin edustajat yleensä tuntuvat esittävän oman »minänsä» paljon tärkeämpänä ja vähemmällä kainoudella kuin vanhempi polvi, jolle vaatimattomuus itseensä nähden oli korkea hyve. Nuori polvi, joka tiesi itsekkyyden maailmaa hallitsevaksi voimaksi, syytti vanhemman polven aatteellisuutta ja ihanteellisuutta tekopyhyydestä, mutta tuskin oli itsekään virheistä vapaa. Semmoistakin todistuskappaletta kuin esim. Hjalmar Neiglickin ylempänä olevaa kirjettä kaunistaa tosin kursailematon rehellisyys ja asioiden nimitteleminen niiden omilla nimillä, mutta sitä rumentaa jonkunlainen koketti ja hienosteleva asenne: se on vähän liian itsetietoista ja vähän liian koreassa ranskalaisessa kuosissa kulkevaa rehellisyyttä vaikuttaakseen puhtaasti miellyttävältä.
Ida Aalbergin kirjeessään antama kuvaus katkeruutensa syistä käy realismin merkeissä. Hän ei vetoa aatteisiin eikä ihanteisiin lingotessaan naiselliset »minä syytän» sanansa kotimaan oloja ja ihmisiä vastaan. Hänen kirjoituksessaan ei ole imelää itsekiitosta.
»Eräs kehitys» on kirjoitettu ruotsiksi. Monet tekstissä olevat tanskalaiset sanat jo viittaavat siihen, että hän on kuvauksensa kirjoittanut Kööpenhaminassa ollessaan. Kirjoitelma on vallan luonnosmainen ja hajanainen. Hän puhuu itsestään kolmannessa persoonassa. Frithiof Perander, Edvard Brandes ja Georg Brandes voitaneen ilman muuta tuntea niiksi mieshenkilöiksi, jotka esityksessä mainitaan. Vahvasti lyhennettynä — lyhennykset koskevat lähinnä pitkiä ja sekavia tunnelma-maalauksia — ja jonkunlaiseen järjestykseen saatettuna »Eräs kehitys» (»En utveckling») kuuluu suomalaisena käännöksenä:
»Hän tuli maalta. Hän oli hyvin pitkän taistelun jälkeen lopultakin riistäytynyt irti kaikenlaisista siteistä, joihin olosuhteet olivat hänet kietoneet. Oli ollut aikoja, jolloin hän oli ollut muuttumaisillaan, kuolemaisillaan, katoamaisillaan yhtä yksinäisenä ja vailla ymmärtämystä kuin oli ollut varhaisimmasta lapsuudestaan asti. Elämä oli hänen edessään kuin arvoitus, kuin kaunis, ihmeellinen, salaperäinen arvoitus, tai kuin synkkä, surullinen, toivoton arvoitus. Hän paloi halusta saada heittäytyä siihen ja saada selvyyttä kaikkiin niihin ajatuksiin, joita hänellä oli ollut. Hän vietti merkillistä, villiä, epämääräistä elämää. Hän valvoi yöt, oli niin ihanaa kuvitella olevansa maailman kuningatar ja että entinen, surkea elämä oli lopussa. — Miten hän säälikään niitä, jotka nukkuivat pois elämänsä. Hän meni ulos iltaisin ilman seuraa ja sanomatta siitä kellekään, ja kun hän tuli kotiin ja hänelle tehtiin kysymyksiä, ei hän koskaan antautunut selittelyihin. Hänet saattoi villin riemun valtaan myrsky ja ukkonen, hän väitti, että niissä oli sama luonne kuin hänessäkin. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut ystävätärtä, hän paljasti sielunsa vain luonnolle, koska se oli ainoa, joka ei pettänyt. Hän saattoi istua yökaudet tuijottaen avaruuteen, hän itki toisinaan niin, että sydän oli ratketa. Kaikki oli niin kehnoa, niin tyhjää, niin tarkoituksetonta. – – – Vuosien kuluessa hän muuttui. Hänen katseeseensa tuli jotain levotonta, hän alkoi kaivata yhäkin suurempaa vaihtelua. Toisinaan hän oli vilkas ja ystävällinen aina siihen määrään, että se muodostui rasitukseksi hänen ympäristölleen, toisinaan hän taas välinpitämättömyydellään ja epäkohteliaisuudellaan saattoi loukata ihmisiä. Hermostuneena ja kuin kuumeen vallassa hän saattoi lingota hävyttömyyksiä vasten toisten kasvoja. Häntä alettiin vieroksua. Naistuttavat eivät hänestä yleensä pitäneet. Heidän mielestään hän oli epänaisellinen, koketti, kylmä. Mutta siitä hän ei välittänyt. Hän sanoi tuntevansa suurempaa mielenkiintoa herroja kohtaan, sillä heiltä voi jotain oppia. Hänen sanottiin olevan kihloissa milloin toisen, milloin toisen kanssa. Mutta aika kului, eikä hän mennyt naimisiin. — – –
Hän oli professori ja tiedemies, lahjakas, pessimistinen, ihmiskuntaa vihaava. Heti ensi näkemältä hän kiintyi nuoreen naiseen, hän oli vanha, olisi voinut olla tämän isä. Kuntoa ja voimaa, jota tällä miehellä oli, koko maa kunnioitti. Nuori nainen, jolla ei milloinkaan ollut ollut kotia eikä äitiä, kiintyi häneen, hän kaipasi itselleen tukea. Mies oli intelligentti ja kehitti hänen henkeään. Nuori tyttö sai häneltä kirjoja ja alkoi harrastaa vanhoja klassikkoja. Hän — tyttö — ihaili Platonia, sanoi aina uneksineensa semmoisesta henkisestä rakkaudesta, hän ei milloinkaan halunnut suostua tavalliseen epäpuhtaaseen tunteeseen, joka vain vetää ihanteet alas. Hän ei ollut koskaan nähnyt onnellista avioliittoa. Mies oli kosinut häntä aikaisemmin, ja tyttö oli vastannut, että heidän suhteensa oli kuin isän ja tyttären, ei ollut syytä muuttaa heidän ihanteellista ystävyyttään. Oli niin ihmeellistä elää toisin kuin muut ihmiset, tyttö tunsi siitä itsensä ylpeäksi. Naisen pitää olla tyyni, oli mies sanonut, ja hän koetti tulla tyyneksi ja arvokkaaksi. Mies oli ystävällisempi ja isällisempi kuin milloinkaan ennen, tyttö oli muuttunut hiljaiseksi ja ajatuksettomaksi, hän ei kuullut mitään, oli tahdoton, oli tullut naiselliseksi. Tytön elämänkatsomus, joka ennen oli ollut eriskummallinen ja vaihtelevainen, oli lähentynyt miehen elämänkatsomusta. Hänen elämänkatsomuksensa oli tullut käytännölliseksi. Hänellä ei ollut aikaa syventyä teorioihin, hän karttoi kaikkia filosofisia kysymyksiä. Hän saattoi istua tuntikausia velttona, käsityötä tehden. — – – Päivät eivät tulisi pitkiksi, sillä hän tahtoi ruveta miehen johdolla opiskelemaan latinaa, logiikkaa ja kaikkea mahdollista. Hän tahtoi käydä kaikissa konserteissa, Euroopasta tuli niin paljon taiteilijoita, he toivat mukanaan virkeitä tuulahduksia, niitä tuli niin usein, että hän väliajat voi elää muistoissa. Hän tahtoi koettaa saada miestä taipumaan siihen, että saisi tutustua näihin. Muita tuttavuuksia hän ei halunnut. Hän ei kärsinyt rouvia, heille hänellä ei ollut mitään sanottavana. Hän ajatteli tulevan miehensä vanhoja ystäviä, hekin olivat kaikki niin vanhoja, niin konservatiivisia, he kohtelivat häntä niin varoen, niin alentuen. Maailmassa ei ole enkeleitä, oli professori kerran vastannut hänen palavaan kysymykseensä ja sillä lopettanut keskustelun. Hänen kasvoilleen kohosi tyytymättömyyden ja raskasmielisyyden piirre. Kenen kanssa hän sai keskustella, kun mies ei kärsinyt uutta koulua? Mies sanoi, että nuoriso oli vailla ihanteita ja että se välitti vain omista nautinnoistaan ja että se hävyttömässä itserakkaudessaan tahtoi vain repiä alas kaiken, mitä traditsioni ja isät olivat rakentaneet. Mies ei koskaan selittänyt omaa uskonnollista kantaansa. Sanoi vain, että naisella piti olla uskonto. Mutta missä sitten oli kristillisyys, josta hän kuuli niin paljon puhuttavan? Hän ei tuntenut ketään kristittyä. Mies selitti, että hän oli liian levoton. — – –
Niin tuli kevät unelmineen, kaipauksineen. Linnut lauloivat, aurinko paistoi, kaikkialla oli elämää ja iloa. Mies tuli hänen luokseen suuteli häntä otsalle ja kysyi, eikö hän tahtoisi lähteä yhdessä kävelemään. Ja sen he tekivät. Lauha ilma teki hänelle hyvää. Hänen ruumiinsa sai takaisin entisen notkeutensa, hänen liikkeensä tulivat eloisammiksi, hän hengitti kiihkeämmin. Kevyt puna peitti hänen kalpeita poskiaan. Hän tuli melkein iloiseksi, hän tahtoi lentää yli kivien, hän tahtoi vuorelle, hän tahtoi nähdä meren. Tule, hän huudahti iloisesti, juoskaamme kilpaa. Hän kääntyi ylimielisenä, ja hänen katseensa kohtasi vanhan miehen, joka oli hänen seuralaisensa ja jonka myöhemminkin piti sellaiseksi jäädä: hän näki vähän kumaraisen selän, väsyneet polvet ja kuuli läähättävän hengityksen. Hän sai kummallisen vaikutelman, joka vahvistumistaan vahvistui ja alkoi muuttua tietoiseksi. »Mikä sinun on?» kysyi mies ihmetellen. »Kevätaaltoja», hän vastasi katkerasti. Mies silitti hänen poskeaan. »Sinun mielesi on sukua keväälle, se vaikuttaa sinuun niin voimakkaasti» »Niin, »hän vastasi, »minusta tuntuu kuin olisivat ihanteet ja todellisuus nyt kauempana toisistaan kuin muulloin.» Hän irtautui ja kulki vaieten edellä, mies seurasi hiljaa perässä. Vuorella oli niin hiljaista. Ei pieninkään tuulahdus, ei vähinkään ääni häirinnyt tuota hiljaisuutta. Kirkas päivän valo oli niin toivottomasti samanlaista kuin hänen tulevaisuutensakin, vaaleankeltaista ja keltaista, keltaista ja vaaleankeltaista. Hän sai kuin salamaniskun. Hän luuli näkevänsä kotkan, joka ilman läpi lensi vieraisiin maihin. Hänet valtasi sanomaton tyhjyyden tunne, kaiho, halu saavuttaa jotakin — jotakin — —. Hänen toverinsa kosketti hänen olkaansa. Hän vavahti äkkiä ja heittäytyi hänen rintaansa vasten, purskahti itkuun, itki ääneen ja hillittömästi, kyyneleet, jotka kuukausia olivat olleet jäätyneinä hänen sielussaan, saivat viimeinkin sulaa. — – – Hän sanoi toverilleen jäähyväiset. Muutaman päivän päästä hän oli matkustanut pois. — – –
Yksin, kuten hän oli tähänkin asti elänyt, hän nyt päätti luoda itselleen vaikutuspiirin, hän tahtoi tulla joksikin, hän tahtoi, että hänestä jäisi joitakin jälkiä. Hän oli lopultakin päässyt pois ahdistavasta ilmasta, joka oli uhannut tukehduttaa hänet, hän oli saanut ilmaa siipiensä alle ja hän tahtoi lentää, lentää vapaasti ja lentää korkealle ja iloita maailman ihmeellisestä kauneudesta ja ihanuudesta. Hän ei voinut elää elämän pieniä velvollisuuksia varten, hän ei voinut edes ihailla heitä, jotka niin tekivät, hän uskoi, että heiltä vain puuttui kykyä suurempaan. Hän uskoi elämään, hän luotti saavuttavansa onnen, palavalla innolla hän tahtoi ryhtyä kaikkeen, nähdä kaikkea, oppia kaikkea, oppia, oi Jumala, mikä onni! Hän tahtoi, että tulisi jotain, joka kokonaan valtaisi hänen olemuksensa, jokaisen ajatuksen, jokaisen tunteen, jokaisen veripisaran hänen ruumiissaan. Hän etsi, hän kaipasi, hän janosi jotain, jota hän koko elämänsä oli janonnut. — – –
Oli 3 päivä kesäkuuta.
Tässä on numero 17. Hän pysähtyi ja katsoi nelikerroksista taloa, joka oli hänen edessään. Hän aukaisi suuren katuoven. Hän meni sisälle. Raskas ovi sulkeutui pehmeästi hänen takanaan. Hän katsoi ympärilleen. Veri pakeni kohden sydäntä. Hän oli nähnyt nimen, jota haki. Jäinen ilma käytävässä teki hyvää. Hän seisahtui hetkiseksi rauhoittaakseen. Nousi sitten ylös portaita ja seisoi parin silmänräpäyksen päästä oven edessä. Hän pysähtyi uudelleen, hän ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Hän heilautti hiukan päätään taaksepäin ja soitti. Kello soi kuin kuumeisella äänellä, ovi avautui ja nuori palvelijatar tervehti häntä kohteliaasti. — »Onko tohtori kotona?» »Kyllä, minä luulen, että hän on.» »Olkaa hyvä ja kysykää, voiko hän ottaa minua vastaan.» Palvelijatar meni, avasi hetken kuluttua oven ja pyysi vierasta astumaan sisälle. Salonki, kaikki esineet jäivät huomaamatta, sillä samassa hetkessä hän katsoi kasvoista kasvoihin häntä, jota etsi. Tämä ojensi hänelle kätensä. — »Olkaa hyvä ja lukekaa kirje, muutoinhan ette lainkaan tiedä, kuka minä olen.» Tämä silmäili pikaisesti kirjettä.
Hän loi nopean ja uteliaan katseen mieheen. Hän näki älykkään, kylmän otsan ja muutamia pilkallisia, ironisia piirteitä suun ympärillä. Samassa mies kääntyi, pyysi häntä istumaan ja istuutui itse vastapäätä. Mies vaikutti melkeinpä sydämelliseltä, jotain ystävällistä oli hänen silmissään, kun hän alotti keskustelun. Jos hän vain jotenkin voisi olla avuksi, tekisi hän kaikkensa, »mutta» sanoi mies, »te tulette liian myöhään, sesonki loppuu näinä päivinä.» »Niin, paha kyllä, minä viivyin liian kauan Norjassa.» »Mitä te olette näytellyt?» »Enimmän Shakespearea ja muita klassikoita, kuten esim. Juliaa, Maria Stuartia». »Huh! te vanhana Maria Stuartina», keskeytti toinen hänet koomillisesti. — »Edelleen: Ofeliaa — —.» »Niin, Teillä on Ofelian katse ja tukka, mutta ettekö ole näytellyt uudenaikaisia osia?» »En, vain jokusen, Nooran, Clairen.» »No, mutta miksi ette?» »Ei ole sopinut.» »Ja nyt tahdotte päästä ulkomaille?» »Niin, miksi en saisi tahtoa?» »Tahdotte oppia uuden kielen»? — mies katsoi häntä epäilevin katsein ja lievän ironinen hymy väreili hänen huulillaan. »Niin, sitä tahdon, tahdon tulla suureksi, tahdon tulla eurooppalaiseksi», hän vastasi koko nuoruuden innolla. »Mutta miksi ryhtyä tuohon hirvittävään työhön? Tiedättekö, mitä uuden kielen oppiminen merkitsee? Kuka teille on semmoista neuvonut?» »Ei kukaan, en ole kysynyt keltään, seuraan omaa päätäni», hän heilautti uhmaten päätään taaksepäin ja, koska toisen suupielessä väikkyvä puoliksi säälivä hymy häntä kiihoitti, hän jatkoi ylimielisenä ja kuumeisen iloisena: »Toivon, että aika tulee aina enemmän ja enemmän humaaniseksi ja että annetaan kyvyn vuoksi anteeksi vähäinen murtaminen. On esimerkkejä, että jotkut vieraalla kielellä ovat saavuttaneet menestystä.» »Kyllä, kyllä, mutta silloin täytyy kykyä olla kaksin verroin, silloin täytyy olla nerollisuutta —.» »Ja kun te ette usko minulla olevan paljoakaan tuota jumalanlahjaa niin» —. »Ah, neiti, miksi ei, uskon että olette nero.» — Mies katsoi häneen, taivutti kylmästi päätään ja muutti keskustelunaihetta. »Kuinka kauaksi aikaa aiotte jäädä tänne? Oletteko tavannut ketään meidän teatterien johtajista?» »Kyllä, ————:n olen tavannut.» No, mitä hän sanoi?» »Sain saman vastauksen kuin niin monet muutkin nuoret taiteilijat: Emme tunne teitä, emme tiedä kuka olette. Oh, noita sanoja, jotka saattavat kiusata kuoliaaksi.» — Hän nousi. »Mihin aiotte lähteä?» »Menen kotiin, en halua kauempaa pidättää teitä.» »Ah, minä vakuutan, että keskustelu teidän kanssanne on ollut nautinto. Tunsin teidät heti. Teistä oli kirjoitettu,[20] teitä oli kiitetty, tunsin heti teidän nimenne. Ja nyt pyydän teitä sanomaan, voisinko jotenkin tehdä olonne Kööpenhaminassa siedettäväksi. Tahdon olla Teidän ritarinne, jos suvaitsette. Missä syötte huomenna? »En tiedä, kotona.» »Emmekö voi aterioida yhdessä?» »Miksi ei», hän kulki pari askelta, »mutta missä aterioisimme?» »Kas niin, joko te pelkäätte, eikö teillä ole rohkeutta?» »Enhän minä sentään pelkää.» Painostava tunne tahtoi ottaa hänet valtoihinsa. Hän kuuli lasten ääniä viereisestä huoneesta. Mitä se merkitsi? Kokonainen ajatusten meri risteili hänen aivoissaan. Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi ja kuuli, että mies aikoi yhdessä erään ystävänsä kanssa noutaa hänet päivällisille seuraavana päivänä k:lo 5. Mies aukaisi hänelle oven, hän tuli täyteen tajuntaan vasta viileässä käytävässä, hän katsahti vielä nimikilpeen ja luki uudestaan hänen nimensä. Kaikki alkoi uudestaan askarruttaa hänen päätään. Hänen verensä kohisi suonissa, hänen käyntinsä oli nopea, hänen huulensa yhteenpuserretut kuin olisi hän siten tahtonut säilyttää uusien ajatusten virran, uudet tunteet, joiden tunsi liikkuvan sisimmässään. Tie oli niin lyhyt. Hän ei ollut lainkaan väsynyt. Hän juoksi portaita ylös. Nyökkäsi sydämellisesti palvelijattarelle, joka aukaisi. Meni laulaen huoneeseen. Istuutui. Nousi ylös. Katsoi kukkaa, istuutui uudestaan ja huudahti kerran kovasti, hän oli pakahtumaisillaan. Hän oli niin iloinen päivällispöydässä, kaikki katsoivat häntä ihmetellen. Mikä oli tullut sulkeutuneelle, vähän surulliselle nuorelle naiselle? Kukaan ei ollut nähnyt häntä niin vilkkaana ennen. Päivällisen jälkeen tuntui olo pienessä huoneessa hänestä sietämättömältä. Hän tahtoi nähdä meren. Kummallinen kaiho, levottomuus, surumieli tarttui häneen. Hän muisti lasten äänet. Oliko mies naimisissa? Ei! Mutta kentiesi hän puolsi vapaata rakkautta? Hän tiesi, että mies kuului uuteen kouluun, oli realisti, uudenaikainen, ja sellaisista ihmisistä hän oli kuullut kummia kerrottavan. Hän oli kuullut, kuinka miehet Parisissa asuivat yhdessä lastensa ja lastensa äidin kanssa. Hän oli kuullut, kuinka kaikki kokeneet ihmiset siellä kotona tuomitsivat heitä. Hän oli kuullut, kuinka vanhat tiedemiehet, professorit olivat sanoneet, selittäneet ja motiveeranneet nuo ihmiset vaarallisiksi, sanoneet heidän levittävän myrkkyään yhteiskunnassa ja olevan ilman moraalia, ilman uskontoa ja ajattelevan vain omia nautintojaan. Tuo mies kai oli tuommoinen uudenaikainen ihminen, joka nauraa kaikelle ja jolle mikään ei ole pyhää. — — —