»En voi oikein paperilla kuvata tätä iltaa — Kivekäs puhui — moni muu puhui — jokaisen silmät kiilti, jokaisen povi kohoili — eläköön isänmaa — suomalaisuus — eläköön Kivekäs —! Maljat kilisi — laulut helisi, booli virtaili! —»
Lauri Kivekäs lienee ollut suurin ylioppilaspolitikko, mitä Suomessa konsanaan on ollut. Hän oli agitaattori, hän lumosi kiihkeydellään eikä loogillisuudellaan ja asiallisuudellaan, hän lumosi nuoruudellaan eikä viisaudellaan. Hänen aatteellisuudessaan — niinkuin melkein jokaisen nuoren ihmisen aatteellisuudessa — voi näkyä rahtunen turhamaisuutta ja kunniantavoittelua. Hän ei ole vain profeetta, hän on myöskin puhetaituri. Jo varhaisessa nuoruudessaan hän, ikäänkuin agitatsionikoulussa ollen, koettaa kehittää puheensa ulkonaista puolta ja lausuilee espanjalaisen vallankumouksellisen Castelarin puhetta niin suurella pontevuudella, että Alavuden kirkonkylä raikuu. Myöhemmin, Janakkalan iltahuvien aikana, hän saattaa metsässä pitää olemattomalle kuulijakunnalle pitkiä puheita. Kun hän 1885, Tampereen valtuutettuna, ilmestyy porvarissäätyyn, ei häntä, paljosta esiintymisestään huolimatta, tunnusteta arvovaltaiseksi jäseneksi. Ruotsalaisessa ympäristössä hän koettaa pitää pitkiä suomenkielisiä puheita, joita säädyn epäihanteelliset ruotsinkieliset jäsenet nimittelevät deklamatsioninumeroiksi ja, toisinaan täydellä syyllä, oikovat asiallisen totuuden vuoksi. Lauri Kivekäs oli mielikuvituksen ihminen eikä kylmän järjen. 1885 hän valtiopäivillä, vaikka oli jo valmistunut lakimieheksi, puhuu melkein samaa kieltä kuin 1880 ylioppilaskunnassa. 11/IV 1885 hän säätyjen yhteisistunnossa pitää — äänioikeuden laajentamisesta keskusteltaessa, jota muutamat vastustivat arvelemalla, että kumoukselliset, hajottavat voimat sen kautta pääsisivät vaikuttamaan isänmaan kohtaloihin — puheen, jonka kiihko ja räikeys eivät, kuuleman mukaan, lähimainkaan vastaa painettuna sitä, mitä alkuperäinen tulkinta oli antanut. Siinä aikoinaan niin kuuluisassa »plenum plenorum» puheessaan Kivekäs m.m. sanoo:
»Kysymys suomenmielisten ja kansanvaltaisten kannalta on siitä, että saamme porvarissäädyn niin valituksi, että se tulee vastaamaan kaupunkien enemmistöä samalla tavalla kuin talonpoikaissäädyn tulisi kuvata kansaa maaseudulla. Silloinkuin kansa, nimittäin kansan siveellinen itsetajunta, tulee vastaamaan, silloin ei ole pelkoa destruktiivisista tendensseistä, silloin päinvastoin nähdään, että tulee voitolle se suunta, joka on pyrkinyt ja pyrkimistään pyrkii voitolle pappis- ja talonpoikaissäädyn kautta, se on nimittäin se suunta, joka tässä maassa tahtoo valistusta kaikkiin kansankerroksiin, se suunta, joka joutuu tappiolle kahdessa säädyssä kahta vastaan, kun pyydetään valoa kansalle, se suunta, joka joutuu tappiolle silloin, kun on kysymys siitä, josko tässä maassa tulee yhä edelleen luonnottoman eduskunnan kautta pysymään se yhteiskuntaa hävittävä järjestelmä, että, kun ritari polttaa viinaa, porvari saa sitä myydä.» (Melua, vihellystä.)
Taisteluasenne, hyvin herkkä kunniantunto, oppositsionihenki ja kiihkeys eivät ole parhaita ominaisuuksia avio-onnen luomisessa. Syvimmässä mielessä Lauri Kivekkään kuvaan politikkonakin sisältyy kuitenkin mitä vakuuttavinta aatteellista lämpöä ja uhrimieltä. Hänessä oli semmoista epäitsekästä »pojanmieltä», josta Rydberg puhuu »Deksippoksessaan».
* * * * *
Väite, että Ida Aalberg vain laskelmia tehden meni avioliittoon Lauri Kivekkään kanssa, ei tunnu uskottavalta. Lauri Kivekästä voitiin pitää »tulevaisuuden miehenä», mutta kylmä itsekkyys valitsee kernaammin »nykyisyyden miehen», ja Ida Aalbergin kirjeenvaihto todistaa, että hänellä 1887 oli mahdollisuus valita itselleen elämänkumppani monen joukosta. Hän ei liioittele, kun hän kihlauksestaan ilmoittaessaan Ellen Nervanderille kirjoittaa leikillisesti, että hän, jos olisi tahtonut muodostaa n.s. järkiavioliiton, olisi voinut sen tehdä »femtioelfva gånger», monet, monet kerrat. Unkarinmatkan jälkeen hän sai melkeinpä sivutoimeksi antaa rukkasia nuorille miehille, häneen hurmaannuttiin, hänen vuokseen tapeltiin. Jos hän halusi rikkautta, hänellä oli kätensä ulottuvissa ainakin pari pohattaa, jotka halusivat laskea rikkautensa hänen jalkojensa juureen.
Mennessään kihloihin Lauri Kivekkään kanssa Ida Aalberg oli lähes kolmekymmentä vuotta vanha. Hän oli nähnyt maailmaa, hän oli kokenut. Mutta hän on kuin nuori tyttönen kirjoittaessaan rakkauskirjeitään tuolle köyhälle lakimiehelle. Diivaeleet ja oma suuruus ovat kaukana, kun hän kertoo:
»Minä istun tässä kynä kädessä, enkä tiedä mitenkä alkaisin. Mitä kirjoitankin ei se kuitenkaan ole samaa kun mitä liikkuu sydämmeni syvyyksissä, sen tunnen. Eilinen päivä on kuin unelma, suloinen unelma muutamilla synkillä muistoilla. Se on jättänyt levottomuutta mieleeni. Kyyneleet tulvaavat minun silmistäni tätä kirjoittaessani, minkätähden, sitä en tiedä ja kuitenkin minä itken, enkä voi muuta kuin itkeä. Sitä sinä et voi ymmärtää, sinä voit puhua ja sen kautta helpoittaa kuohusi, minä en sitä voi enkä ole koskaan voinut. Kaikki minä salpaan itseeni, lienekkö siten ylpeydestä, kovuudesta eli epäilyksestä. Minä olen sen vuoksi yksin, aina yksin kaiken hyvän ja huonon kanssa joka minussa löytyy. Työni on se ainoa jolle tähän saakka olen antanut itseni. Ne jotka ovat tulleet minun luokseni niistä en ole erinomaisemmasti välittänyt, ja se josta välitän – – – Minä en tiedä mikä minun tänään on, pääni on kuin huumeessa, minä voisin yksinäisyydessäni nöyristyä, langeta polvilleni ja rukoilla. Ketä ja kuinka sitä en tiedä, minun sieluni on tuskassa minä en voi olla hiljaa minun täytyy itkeä. Sinulla on niin monta jotka sinua rakastavat, jotka osaavat osoittaa sen sinulle paremmin kuin minä, selvemmin kuin minä, kauniimmin kuin minä. Voi, miksi minä en saa olla niinkuin kaikki muut ihmiset ovat. Jos minä voisin olla niinkuin nuo kaikki muut, niin silloin sinä et olisi tuntenut että olit vieraantunut minusta, silloin sinä et olisi sanonut noita sanoja, joita en voi unhottaa, jotka minua kiusaavat. Vaikka se on järjetöntä, se on suunnatonta, minä tiedän, tunnen, että se oli ensi hetkessä, ja kuitenkin minä en saa rauhaa ennenkuin sinä itse vielä kerran sanot minulle sen. Mutta sinä et saa enään toiste tuntea sitä! Eli onko todellakin kaikki niin häilyväistä?
Minä en tiedä mitä sinä nyt tällä hetkellä ajattelet ja tunnet, vaan minä rakastan sinua, minä annan henkeni sinulle ja rukoilen Jumalaa varjelemaan sinua minulle.
Ida.»