»Sunnuntaina.
Eilen illalla sinä olit lakkaamatta minun mielessäni. Minä olen kuin orja. Minä en voi mitään tehdä, en mitään sanoa, en mitään nauttia, kaikki on puolinaista kun sinä et ole läsnä.» (Sitten seuraa pitkä kuvaus juhlasta, »italialaisesta yöstä», joka oli järjestetty Hangon kylpylaitokseen ja jossa Ida Aalberg oli ollut mukana.) »Mutta minusta oli niin kumma ajatellessani että kaiken tuon riemun ja naurun keskellä ei kukaan aavistanut kuinka tuskallinen minun ikäväni oli. Minä olin koko ajan fantasiassani Oulujoen sillalla.» (Kivekäs oli juuri Oulussa.) »Sinä tiedät, missä se on! — Minä lausuin Topeliuksen »Linnunrata» eikä kukaan tietänyt että koko ajan ajattelin sinua Lauri ja vaan sinua. – – – Minä ikävöitsen niin hirveästi kirjettä sinulta. Jos sinä pidät minusta yhtä paljon kun minä sinusta niin sinä heti paikalla kirjoitat minulle. Minä en tietänyt että voisi yhtä ihmistä kaivata niin suuresti kun minä sinua. Mutta sinä et saa tulla pilatuksi siitä että sanon sen sinulle, vaan olla hyvä ja avonainen minulle. Samana päivänä kun saat tämän kirjeen olet tullut oikeudesta. Voi jos minä voisin istua luonasi. Sinun katseesi on minusta niin kaunis. Ida.»
»Perjantai ilta.
Lauri kulta! Saatuasi telegrammin pidit minua varmaan hyvin lapsellisena. Vaan minä en voinut muuta! Minä olen ollut pakahtua ikävään. Minä en ole voinut syödä, enkä maata, enkä puhua, enkä ajatella muuta kun sinua. Olin kuin mieltä vailla. Nyt olen taasen kun mieltä vailla — ilosta saatuani kirjeesi. Minä olen onnellinen siitä suuresta hellyydestä jonka siitä löysin. Se oli kirjoitettu senlaisella vauhdilla, innolla ja riemulla että sinun hyvä tuulesi heti tarttui minuun ja sai minut sydämmellisesti nauramaan sinun oivallisille »infall». — Uh! minä kirjoitan niin kankeasti suomea, se on kaikki tuon onnettoman danskan syy! — Sinulla kultani on senlainen Jumalan lahja kielessäsi että minä luulen sinä voisit saada kivet itkemään kun sinä oikein alat puhua. — Kaikki joka on uutta, lahjakasta ja jokapäiväisyydestä eroavaa siitä puhutaan ja ihmetellään, mutta mitä se haittaa. Me, sinä ja minä olemme kohoitetut sen yli. Me tunnemme toisemme, rakastamme toistamme, luotamme toisiimme, uskomme sen elämän mahdollisuutta jota nyt alamme kulkea, ja murtaen vuosituhansien ennakkoluulon me näytämme mailmalle kuinka korkealla ihminen voi seisoa kun hän käyttää puhtaita aseita.» — — —
»Armas!
Tervehdys meidän täkäläisestä »Bretagnesta». Olen istunut koko aamun kallion syrjällä ja katsellut merta. Muut ihmiset menivät kirkkoon, minusta oli jumalanpalvelus yksinäisellä meren rannalla kauniimpi. Tänään on nimittäin sunnuntai. Yksi noita ihania sunnuntaiaamuja joista Kivi kertoo, joidenka vaikutusta ihmisluonteeseen ei kukaan voi tuntea niin syvästi, niin hienosti, niin puhtaasti kun hän. — Tiedätkö että koko rakkauteni tähän asti on ollut — Aleksis Kivi. Hän on omistanut minun aatokseni, minun muistoni, minun unelmani. Hänen henkensä on antanut minulle niin äärettömän paljon, olen melkein kasvanut yhteen niiden hänen aatostensa kanssa. Niinkauvan kun muistan oli jokainen hyvä, alttiiksiantava tunne sydämessäni hänen omansa. Ajattelin aina että jos hän olisi ollut elossa, ja ollut yhtä onneton ja yhtä nerokas ja pitänyt minusta niin minä olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin. Elä nyt ole mustasukkainen Lauri, olen varma että sinä pidät hänestä yhtä paljon, sitäpaitsi »himmeänä sumuna väikkyy mielessäni» muisto hänen kuolinsanomastaan. Niin aivan lapsi olin hänen kuollessaan. En koskaan ole häntä nähnyt. Kaikki ominaisuudet joista uneksin, häneltä luultavasti ihmisenä puuttui — sehän on elämän kulku — ja ne sinä varmaan Lauri omistat, en muuten ymmärrä miksi sinä olet tullut minulle niin äärettömän rakkaaksi, että en enään voi omistaa pienintä ajatusta jos en sitä heti ajatuksissani tasaa sinun kanssasi. — Voi! huomenna sinun täytyy astua sisään tuohon susien luolaan — Vaan et sinä kuitenkaan ole siellä yksin, minä olen koko ajan luonasi. Tunnetko sinä sen? Sinun oma Idasi.»
»Oma Laurini! Minä kaduin että olin sinun antanut huomata sitä levottomuutta joka minussa vallitsi ja joka kirjeissäni liian paljon tuli esille. Mutta se on tullut omantunnon asiaksi ilmoittaa sinulle kaikki vivahdukset. Minulla oli niin ikävä jäädä yksin tähän etäiseen kaupunkiin» (nim. Viipuriin) »tuntui kuin kaikki lempeät tuulet ja kauniit ilmat olisivat kadonneet sinun kerrallasi. Minä tunsin itseni niin hyljätyksi ja yksinäiseksi. Minä sanon kun sinä, minä varmaan pidän sinusta liian paljon.» —
»Laurini, armaani!
Kuinka iloinen olen kuvastasi. Sitä minä katselen joka päivän hetki, illalla se saa viimeisen siunaukseni ja aamulla ensimäisen silmäykseni. Sille annan kaikki mitä sydämmeni uhkuaa, lempeni, riemuni, suruni, toivoni ja kun sitä kauvemmin katselen muuttuu se ihan eläväksi ja minusta tuntuu kun sinä ymmärtäisit mitä sinulle kuiskaan. Minä olen onnellinen omistaessani sen sillä nythän minulla on joku jolle voin kertoa mitä minussa kuohuu. Hyvä että se on kuvasi sillä muuten täytyisi minun yhä edeskinpäin sulkea kaikki itseeni, sillä jollekulle elävälle olennolle minun olisi mahdoton mitään tunteistani sinua kohtaan ilmaista.» —
Ja vielä eräs kihlausajan monista kirjeistä, kirje, joka on lyijykynällä kirjoitettu ja tilapäisin kaikista, mutta joka siitä huolimatta voi antaa edustavan näytteen Ida Aalbergin tämänaikaisesta kirjoitustavasta: