»Laurini, en minä rasitse antaa sinulle surun aihetta, minä en milloinkaan tahdo tahallani antaa sinulle surun aihetta. Minun järkeni hyvin ymmärtää että ei yhden päivän postihäviö ole sen suurempi onnettomuus, mutta kuitenkin minusta on niin hauska luuloitella sitä. Elää hyvissä unelmissa, eihän sillä mitään pahaa tee, senvuoksi minäkään en tahdo järjelläni särkeä hiljaista onneani. Päivällistä syötyämme» (kirje on Viipurista) »he miehin saattoivat minua asemalle ja ajatteles lystillistä. Voitko käsittää kenen lyyjyllä kirjoitan. Jo, luutnantti Björnbergin, joka myös oli päivällisillä. Kellään muilla ei ollut ja kynä minun piti saada vaikka pilvistä sanoakseni sinulle että sinä olet minulle äärettömän rakas.
Ida.»
Kumpaisenkin kihlautuneen kirjeet puhuvat liian vilpitöntä ja vakuuttavaa kieltä todellisesta kiintymyksestä, jotta sen suhteen voisi erehtyä. Suhteen alussa Ida Aalberg tuntuu olleen aktiivisempi, Kivekäs empivä, kuten nähdään rakastavaisen naisen kirjeestä:
»Minun korvissani soi yhä sinun sanasi »minä olen onnellinen ja kuitenkin se tuntuu niin raskaalta!» Se on minusta niin käsittämätöntä. Se ei minua loukkaa, sillä minä en sitä ollenkaan ymmärrä. Minä en voi ymmärtää sinun tunnettasi siinä kohden. Minulla on tosin niin ikävä että en tahdo jaksaa elää, mutta sieluni syvyytessä olen toki iloinen ja levollinen. Minä luotan sinuun, ja uskon sinua, ja olen onnellinen ja ylpeä saadessani olla sinun omaisuutenasi.»
Kivekkäällä lienee ollut hyvinkin useita syitä epäröimiseensä. Hänen taloudellinen asemansa ei ollut hyvä, pitkäaikainen opiskeleminen ja toverielämä olivat saattaneet hänet rasittaviin velkoihin, hänen asianajotoimintansa oli vasta alulla, hän ei 1887 vielä ollut se suurten oikeusjuttujen, »cause celebre'ien», ajaja, joksi hän ennen pitkää tuli. Hän sai tuttaviltaan kuulla varotuksia avioliitosta näyttelijättären kanssa, hänen oma rakastettu äitinsä oli tätä liittoa vastaan.
»Niin äiti!» kirjoittaa Ida Aalberg sulhaselleen. »Minä itkin koko illan siitä mitä kerroit keskustelustasi hänen kanssaan. Se minua niin rasittaa. Minä en saa lepoa ennenkuin olen hänet nähnyt, häntä puhutellut. Ei hän voi olla kova, kuinka hän hennoisi jos hän tulee vakuutetuksi meidän onnestamme. Heti kun saavun Helsinkiin minä tahdon kiirehtiä hänen luokseen, laskeutua polvilleni tuon kunnioitettavan vanhuksen eteen peittää kasvoni hänen syliinsä, sanoa hänelle kuinka äärettömästi sinua rakastan, että sinä olet minun elämäni, rukoilla häneltä hellyyttä, pyytää häneltä mielenmalttia vaan lyhyeksi aikaa, ja Lauri, etkö usko kun hän näkee meidän onnemme niin hän uskoo meitä ja luottaa meihin. Voi, minä joudun ihan tuskaan ajatellessani tätä. Minua se niin surettaa, niin surettaa. Jos sinä olisit täällä! Minä en kestä tätä eroitusta! —»
Vaikka Ida Aalberg kirjeissään asettaa sulhasensa korokkeelle, ihannoi ja jumaloi tätä, ei Kivekäs aluksi tahdo jaksaa pitää itseään täysin tasavertaisena. Hän väittää, ettei hän ainakaan toistaiseksi ole pystynyt mihinkään suureen, mutta että Ida Aalbergista aina tullaan puhumaan Suomessa. Kuinka kaukana teennäinen sävy on Ida Aalbergin kirjeistä, näkyy siitäkin, että hän uskoo sulhaselleen oman seurustelutaktiikkansa salaisuuksiakin. Niinpä hän kertoo olostaan ja keskustelustaan eräässä hienossa naisseurassa:
»Minä olin tuommoisella Caesarin tuulella, minä tahdoin olla etevin heistä kaikista, ja tultuani siitä vakuutetuksi jätin seuran ja poistuin huoneeseeni jo kl. 9.»
Poistuminen oikeaan aikaan, loistava »sortie» seurasta, kuuluu taktiikan alaan!
Lauri Kivekästä voitiin pitää »tulevaisuuden miehenä», mutta on vaikeata uskoa, että Ida Aalberg liittyi häneen vain kylmien laskelmien vuoksi. Kun hän kihlausaikansa lopulla kirjoittaa ylisteleviä sanoja sulhaselleen, on vaikeata uskoa, että hän tarkoituksellisesti tätä ihaili. Seuraavakaan vuodatus tuskin todistaa laskelmallista imartelua, vaan on se lähtenyt suoraan hänen omasta riemuitsevasta, ylpeästä ja onnellisesta sydämestään: