»Voi sinä Lauri kultani, kuinka olen ollut iloinen kuullessani kaikilta haaroilta minkä huomion tuo sinun sotaoikeus juttusi on herättänyt. Minä voin kysyä ensimäiseltä työmieheltä joka tulee vastaani maantiellä kuka Lauri Kivekäs on, ja hänen kasvonsa heti kirkastuu, hänelle puna nousee kasvoille ja silmissä näkyy omituinen tuike kun hän rupee kertomaan keväisistä asioista ja sinun jalosta puolustuksestasi suomalaista kansaa kohtaan. Ymmärrät, että minä tuota kuuntelin säihkyvin silmin ja kyyneleet silmissä, ja samat sanat, sama tunne josta kerroin rautatien vaunussa, että nimittäin joka päivä kun opin sinua enemmän tuntemaan niin minun kunnioitukseni ja rakkauteni tulevat yhä suuremmiksi, värähti vielä voimakkaammin minun koko olentoni läpitse. Ja sitä paitsi kerrottiin tuosta asiasta paljon eilen päivällispöydässä, ja sanottiin, että jos kansalla olisi valta niin he heti riemulla kohottaisivat sinun senaattorin istuimelle. Niin suuri on heidän rakkautensa sinuun. Voi! voi! kuinka äärettömän onnellinen, kiitollinen Jumalalle ja ihmisille minä tuosta olin. Oli niin paljon kun voin itseäni hillitä. Voi! minä tahdon sinua vaalia ja hoitaa niin hyvin kun mahdollista, että kaikki sinun sydämesi rikkaat lahjat saisivat mitä harmoonillisimman kehityksen ja kypsyisivät kansamme ja isänmaamme pelastukseksi.»
Lauri Kivekäs valittaa eräässä kirjeessään, että hän ei löydä sanoja tunteilleen. Mutta kyllä hänkin osaa kirjoittaa kieltä, jossa tunteen lämpö ja hurmio ovat ilmeisiä:
»En halaja aarteita, en rikkautta ja valtaa, en pyydä muuta kuin säilyttää rakkauteni kansaan ja maahan. Ja jos se on elähyttänyt nuoruuteni kauniimpia unelmia, miehuuteni paraimpia toimia nyt vasta minä tunnen, että se voi minua nostaa, laajentaa näköni, monistuttaa voimani. Ainoastaan siten voi rakastaa ihmisyyttä, kun yhtä rakastaa täydellisesti. Oi riemua, millä luen kirjettäsi, se hehkuu lämpöä, intoa ja onko se totta vai unta? Sinä rakastat minua yhtä rajattomasti, luotat minuun yhtä ehdottomasti kuin minä sinuun.»
Kun nuoren parin kihlaus julkaistiin, Antti Jalava »Uudessa Suomettaressa» lohdutteli yleisöä tiedolla, ettei tuleva avioliitto riistäisi Ida Aalbergia Suomalaiselta teatterilta. Bergbomit olivat iloissaan, koska arvelivat Ida Aalbergin tällä askeleella lopullisesti kiinnittyvän kotimaahan. Vihkiäiset tapahtuivat 22 p:nä marraskuuta 1887 Helsingissä. Nikolainkirkko oli ääriään myöten täynnä vieraita. Ida Aalberg esiintyi juhlallisen komeassa pitkälaahustimisessa puvussa. Menet ulkomaiset kuuluisuudet, m.m. Ibsen ja Georg Brandes, lähettivät onnittelunsa. Z. Topelius onnitteli nuoria Kalevalan häärunoista lainaamillaan säkeillä. Suomalaisilta ystäviltä ja ihailijoilta tulleesta suuresta sähkösanoma-tulvasta pari näytettä:
»Onnea ja siunausta. Säästyköön näytteleminen ja juridiikka avioelämästänne.»
»Kirkkahana loistaa tähti yksinäänkin kirkkahampi vielä loisto kahden on. Jos maine mahtava jo Kivekkäänkin sen kukkuloilla Ida Aalberg on. Ei sammua suo Suomi tähtösensä mi lämpimäks' sai sydämmensä.»
Kivekäs vei vaimonsa entiseen asuntoonsa, joka oli Länsi-Heikinkadun 12:ssa, n.s. Frenckellin talossa. Siellä oli myöskin Kivekkään lakiasiaintoimisto.
XII.
TAIDE- JA AVIOELÄMÄÄ.
Se valtava suosio, joka tuli Ida Aalbergin Kööpenhaminasta käsin tekemien vierailunäytäntöjen osaksi Suomessa sekä Helsingissä että, kesällä 1886, maaseudulla, antoi näyttelijättärelle kokemuksen, jonka voisi kuvata vanhalla sananlaskulla: »Oma maa mansikka muu maa mustikka.»