»Bergensposten» kirjoitti »Erään naisen rangaistuksen» johdosta:
»Nimi — sillä tällä näyttelijällä on nimi — ei ollut yleisöllemme tuntematon.
Mutta se, mikä hänessä on läpeensä suomalaista, joka tulee ilmi jo hänen nimessään ja sen soinnussa, se pujahtaa alituisesti esille hänen lausumistavassaan ikäänkuin sanoen: »Minä en ole ruotsalainen, tanskalainen enkä norjalainen» — nämä jäljet huomataan selvästi, vaikkapa taiteilija vuosikausia olisi puhunut ruotsia Ruotsissa, tanskaa Tanskassa ja, kuten nyt, ruotsia Norjassa.
Heti, kun hän esiintyy ja puhuu, tuntuu ikäänkuin hän toisi mukanaan jotain tuntematonta, jotain vierasta.
Muuten sen, mikä tässä on vierasta ja tuntematonta, ei tarvitse pelätä olevansa koditonta.
Valtiossa saa kansalaisoikeudet laillisella tavalla. Niin ja niin monta vuotta maassa, sanotaan.
Taiteen laki murtaa muodollisuudet valon ja salaman nopeudella.
Ja monta minuuttia ei kestänyt, ennenkuin Ida Aalberg-Kivekäs sai kansalaisoikeudet Bergenin näyttämöllä. —
Yhtä uljas kuin miellyttävä ulkonainen olemus, jalo ja hieno plastiikka — toisinaan ehkä liiaksi à la tragédienne — ovat ne hyvät ominaisuudet, jotka raivaavat hänelle tietä. Mutta hänen kaikkein parhaat enkelinsä eivät ole silmin nähtävissä. Voi ainoastaan aavistaa niiden olemassaolon, kuulla niiden siipien suhinaa läpi voimakkaiden aistimusten, läpi sydänsävelten vuon, läpi sen intohimojen yhtenäisyyden, joka astuu eteemme moisesta näyttelemisestä, näytteleminen on liian heikko sana, siis: tuosta elävästä elämästä näyttämöllä.
Sellainen Mathilde vaikuttaa »Rangaistuksen» toisessa näytöksessä niin, ettei sitä voi koskaan unhoittaa. Puhutaan intohimojen musiikista, mutta tämä naisellisuuden intohimoisuus kaivautuu syvemmälle sydämeen kuin sävelet.