Kaikki, mikä on rikkiruhjottua, juurineen ylös kitkettyä, avutonta, tuskallista, parantumatonta aina itseuhrautuvaisuuden epätoivoon asti, kaikki esitettiin niin kauhean todellisena kuin olisi se ollut itse elämää.»
Marsaa »Ruhtinas Zilahissa» norjalainen arvostelu kiittelee parhaansa mukaan, sanoen, että esitys merkitsee Ida Aalbergin kohoamista aikakautensa parhaiden näyttelijäin tasalle. Ofelia-suoritus saa hyvän arvioinnin ja uudesta osasta, Agneksesta Ibsenin »Brandissa» »Bergens Tidende» kirjoitti:
»Rouva Aalberg oli kaunis Agneksena. Hän oli kaunis, näimmepä hänet joko poloisena äitinä, joka kaipauksen ja tuskan vallassa tuijottaa hautausmaalle, missä hänen pieni aarteensa makaa lumen alla, tai hirvittävän, voimakastahtoisen lainorjan alistuvana vaimona, joka hylkää kaiken seuratakseen miestään tämän raskaalla tiellä Jumalaa kohti, tiellä, joka päättyy Jehovan näkemiseen ja kuolemaan; aina oli rva Aalbergin näytteleminen yhtä suurta. – – – Tämän naisen uhrautuva rakkaus ikäänkuin levitti sovittavaa valoaan yksin onnettoman fanaatikonkin ylitse. —
»Bergens Aftenblad» totesi »Brandin» johdosta, että näyttämöllinen suoritus tuskin on eduksi kappaleelle, joka tällöin vaikuttaa liian julmalta ja liian voimakkaalta.
Myöskin Camillesta »Ei lempi leikin vuoksi» kappaleessa Ida Aalberg
Bergenissä sai tunnustuksen sanoja.
Kirjeenvaihto Bergen-vierailujen ajalta todistaa, että Lauri Kivekäs ja Ida Aalberg, vaikka olivat olleet vuoden naimisissa, yhä elivät kuherruskuukausitunnelmassa.
Ida Aalberg kirjoittaa miehelleen Bergenistä m.m.: Ida Aalberg — 18
»Eikös kulta ole iloinen, että Misse on ensimmäinen, joka sanoo sinulle hyvää huomenta, suutelee sinua, suutelee sinua oikein raivokkaasti ja pyytää, että Kisse on iloinen ja heittää kaikki hämärät ajatukset pois. Tee se, kulta, ei sinulla ole oikeutta sanoihisi »elä kokonaan unohda minua!» Minä ajattelen sinua joka hetki, kulta, ja toivon, että sinulla olis hyvä ja asiasi kävisi hyvin. Missen sielu on Kissen luona.» —
»Kultani!
Kaikki pitävät sinun kuvastasi eikähän se ole ihme, siinä niinkuin sinussa itsessäsikin on niin paljon jaloutta niin paljon lujuutta. Kun katselee sitä, tulee mieleni niin haikeaksi ja surulliseksi sillä minä tahtoisin koskea sitä, puhua sille, saada sitä puhumaan, kuulla taasen sinun rakasta ääntäsi ja sydämmesi lämmintä tykytystä. Mutta nyt sinulla on niin monta ympärilläsi, jotka sinusta pitävät ja sinua ihmettelevät ja nielevät joka sanan huuliltasi, että minä luultavasti joudun unohduksiin, et suinkaan sinä minua enää kaipaakaan. Mutta jos niin on, jos se ei ole sen enempää, sen syvempää, sitten minä en enään koskaan tahdo tulla kotiin, en koskaan näyttää kasvojani, sillä minä en voisi sitä kärsiä ja kantaa. Minä itse en tasaa tunteitani enkä myöskään kärsi sitä sinussa. Minä tahdon yksin omata sinun elikkä ei ollenkaan. Oh! Tällä hetkellä minä olen mustasukkainen seinille, joidenka sisällä sinä oleskelet. Kyllä minä rakastan sinua hulluuteen asti. Olen kovin väsynyt Menen levolle suudellen tuhansia kertoja sinun kuvaasi.» —