»Sinä armas. Kun tänään tulin teatteriin näin pöydälläni sinun kirjeesi. Herra Jumala minä tulin niin iloiseksi, etten uskaltanut ottaa sitä käteeni. En uskaltanut lukea sitä, sillä silloin en olisi uskaltanut näytellä Matilden ääretöntä sydämenhaikeutta. Koko illan ollessani näyttämöllä ajattelin vaan tuota suljettua kirjettä ja sen sisältöä, katsos minä olin kuin hurja, sillä minulla on ollut niin ikävä, niin hirveästi ikävä. Kuinka minä iloitsin nähdessäni että sinulla on ollut niin paljon työtä ja ettäs löydät työssä lohdutusta ja tyyneyttä. Työ on suurin siunaus sen olen minä usein, usein yksinään ollessani huomannut ja tuntenut. Ole, kultani, vaan varovainen rahojen kanssa!» —

Jo 1888 Lauri Kivekäs on onneton vaimonsa viipymisestä vieraassa maassa. Ida Aalberg kirjoittaa hänelle:

»Kultani, toivoni, iloni!

Coriolanus'en äiti Volumnia sanoo heikolle miniälleen Virginialle: »Jos poikani olisi mieheni, niin iloitsisin enemmän poissaolosta, jolloin hän saavuttaisi kunniaa, kuin hänen syleilyistään, niin helliä todistuksia hänen rakkaudestaan kuin ne antaisivatkin. Hän ei olisi paljoa parempi taulua, joka riippuu seinällä, ellei kunnianhimo antaisi hänelle elämää. Jos minulla olisi tusina poikia niin tahtoisin kernaammin, että yksitoista niistä kuolisi kunnialla isänmaan puolesta kuin että yksi tuhlaisi elämänsä hekumassa ja laiskuudessa.» Noita sanoja olen aina ihaillut, ne olen vereeni imenyt. Niin pitäisi joka vaimon ajatella miehestään, joka miehen ajatella vaimostaan, silloin elämä tulisi rikkaaksi, ihmiset onnellisemmiksi ja näköalat laveammiksi. Niin tahdon minä aina ajatella ja niin Kissekin ajattelee.» – – –

Toisessa kirjeessä:

»Elä nyt Lauri kultani ole ikävissäsi, sinulla on parempaa tehtävää kun antaa ikävän saada valtaa itsesi yli. Me teemme molemmat työtä toistemme hyväksi ja kun sitten taas tulemme toistemme luo — voi! voi!!! sitä riemua.» —

Näihin aikoihin Lauri Kivekäs yhdessä nuoremman veljensä kanssa osti Helsingistä Kaivopuistosta erään palaneen talon rauniot ja ilmoitti vaimolleen, että lähiaikoina saataisiin oma koti omaan rakennukseen. Tämä tiedonanto sai Ida Aalbergin suuren riemun valtaan. Hän kirjoitti miehelleen:

»Sinä oma kultani! Voi kuinka liikuttavaa, että sinä noin lämpimästi ajattelet meidän yhteistä tulevaisuutta, julmasti rasitettuna työssäsi kuitenkin annat itsellesi aikaa toimia ja sääliä niin energillisesti, että todellakin pääset niin loistavaan resultaattiin. Kuinka olin iloinen, kuinka onnellinen kun luin kirjettäsi, tuhatta vertaa onnellisempi, ettäs teit tuon kaikki minun poissa ollessani, se todistaa sinun syvää rakkauttasi, sinun lämmintä huolenpitoasi. Hyvät henget ovat liehuneet ympärilläsi ja suositelleet sinua kaupassa, joka minusta nähden on jotakin niin aavistamatonta, että tuskin voin uskoa sitä. Lauri kulta, ajatteles mikä onni! 8000 tuhannella markalla! mikä hinta se nyt on, kun sillä saamme aivan oman kodin ja pienen, pienen ryytimaan, eikö totta? Voi armaani kuinka olen iloinen, tahtoisin lentää luoksesi, lentää syliisi ja suudella sinua ja sanoa kuinka olen riemuissani. Minä muistan paikan aivan hyvin. — Eiköhän ole tarpeen, että ryhdytään piirustuspuuhiin nyt heti, muista, että menee pitkä aika ennenkuin ne tulee valmiiksi ja jos aletaan korjaamaan kiviseiniä niin ei ole aikaa odottaa. Me itse otamme asuntomme ylikerrassa puukerroksessa. Huoneet siellä pitää tulla korkeiksi. Jos en muista väärin on huoneet pienet, mutta emmekö voi ylhäällä ottaa jonkun seinän pois ja sen kautta saada esimerkiksi vähän suurempi ruokasali, se on kaunista kun ruokasali on suuri. Mitä salonkiin tulee niin se luullakseni onkin koko suuri, jos ei niin voimme jättää väliseinään, rinnalla olevaan pieneen huoneeseen, suuren kaarevan aukon, sillä lailla täällä paljon käytetään, niin se on kuin yksi suuri ja toki kaksi eri huonetta. – – – Ole praktillinen, elä maksa enemmän kuin täytyy. Jos tahdot halpoja muuraria niin kirjoita isälle, hän mielellään ottaa ne toimittaakseen. Kirjoitan tästä kaikesta sillä arvaan, että joka päivä maksaa. Tulenhan, kultani, kohta itse, mutta sinun täytyy varmaan jo sitä ennen ryhtyä toimiin. Kuinka olen iloinen! Herranen aika kuinka Kisseni on kiltti! – – –

Toissa päivänä kirjoitin yhden pienen kirjeen, jossa olen kovasti pahoillani. Asia oli se, että minulla oli niin kovasti ikävä, aamusta iltaan ja illasta aamuun en tehnyt muuta kuin ikävöin kirjettä sinulta, ja kun sitä ei kuulunut tulin kovin onnettomaksi, ja ajattelin, että sinä viihdyt liian hyvin toisten seurassa ja sitten tulin niin mustasukkaiseksi tuota ajatellessani, että en tietänyt mitä sanoin, olin aivan mieltä vailla. Mutta elä ole suuttunut Misseen, se tapahtui rakkaudesta sinuun. Kulta, kulta, kuinka olen riemuissani, että kohta pääsen pois luoksesi. — Tiedätkö, täällä on eräs konsuli Gran, rikas, mahtava perhe ja heidän poikansa tahtoo tulla näyttelijäksi, suomalaiseksi näyttelijäksi. Vanhemmat ovat epätoivossa. Hänen äitinsä kävi luonani tänään, kaunis, intelligentti nainen, minä annoin hänelle Bergbomin adressin ja paljastin meidän surkeat teatteriolot.» – – –

Näinä vuosina Kaarlo Bergbom tuntuu teatterinjohtajana eläneen jonkinlaista suuren heikkouden aikaa. Näyttelijät kapinoivat häntä vastaan ja nerokas iva, jolla hän suhtautuu näiden hommiin, ei muuta sitä tosiasiaa, että suomalaiselta teatterilta hetkellisesti puuttui toiminnan ryhtiä ja tarmoa. Norjasta palattuaan Ida Aalberg heti on suuren tyytymättömyyden vallassa. Hän esiintyy ensin Suomalaisen teatterin vierailunäytännöissä Turussa, mistä kirjoittaa miehelleen m.m.: