»En pidä ollenkaan Bergbomeista, kadun niin että tulin. He ovat kylmiä ihmisiä. He antavat arvoa ihmiselle vain silloin, jos tämä pystyy auttamaan pyrkimystä tehdä tohtorin nimi kuolemattomaksi.» (Viimeinen lause on ruotsinkielinen).
Näyttelijätovereihin hän pian purkaa halveksumistaan ja vihaansa. Jo Norjasta saavuttuaan Ida Aalberg ihmettelee naisnäyttelijäin puolelta tulevaa kateellisuutta, ja keväällä 1889 hän miehelleen kirjoittamassaan kirjeessä nimittää koko seuruetta eläinkokoelmaksi. Näytäntökausi 1888—1889 voi yhtä vähän kuin edellinenkään tyydyttää häntä. Tosin hän silloin saavutti taiteilijauransa suurimman voiton ingénue-alalla, Cypriennenä »Erotaan pois» komediassa, mutta muut uudet tehtävät, Desdemona »Othellossa» ja Ellida »Meren tyttäressä» kulkivat vähin äänin ohitse.
»Erotaan pois»[22] kappaleen esityksestä »Valvoja» m.m. sanoo Ida
Aalbergin osalle:
»Vaikea on sanoin kuvata naiivista totisuutta, vallatonta iloisuutta ja todellista tunteellisuutta, sekä näiden pääsäveleiden välillä väikkyviä puolisäveleitä, joita näyttelijätär toi esiin vaihtelevan osansa eri kohdissa. Vilkkauteen nähden oli hän kyllä ranskalainen, mutta itse luonteen tulkitsemisessa oli, niinkuin muutoin jo toinen kielikin tekee luonnolliseksi, pohjoismainen väritys.»
»Finland» toteaa, että »Erotaan pois» saavutti myrskyisen menestyksen.
Sitten lehti jatkaa:
»Rouva Ida Aalberg Cypriennenä näyttäytyi aivan uudessa valossa. Tosin rouva Aalbergilla ennenkin on ollut samantapaisia osia, mutta niin täydellisen hienona ja nuorekkaan naivina, niin mestarillisen yksinkertaisena tuskin milloinkaan olemme häntä nähneet. Tässä ei ollut edellisten osien erinomaisia detaljeja, vaan tästä muodostui uusi ja erikoisesti muovailtu tyyppi – – kaikki tuo kokemattomuus, joka avioerosta tahtoo löytää uneksittujen ihanteiden toteutumisen, tuo naivi tyytyväisyys, jolla hän kuvaa pieniä juoniaan miehen selän takana, ja lopuksi tuo tiedoton rakkaus, joka yhdistää hänet tuohon samaan mieheen, tulkittiin niin raikkain, luonnollisin piirtein, kuin vain todellinen taiteilija voi löytää.»
Keväällä 1889 Ida Aalberg suuren, mutta verraten epämääräisen, tyytymättömyyden vallassa erosi Suomalaisen teatterin vakinaisesta palveluksesta. Kului pari vuosikymmentä, ennenkuin hän siihen virallisesti uudelleen liittyi. Tämä »erotaan pois» merkitsi hänelle uutta eurooppalaistumisyritystä.
* * * * *
Kesällä 1889 Ida Aalberg ja Lauri Kivekäs oleskelivat Ranskassa, Aix les Bains’issä, missä hoitivat terveyttään. Tällä matkalla Ida Aalberg ensimmäistä kertaa elämässään pääsi myöskin Italiaan. Miehensä jo matkustettua Suomeen hän yhä jäi Alppien eteläpuolelle ja aviopuolisoiden toisilleen lähettämistä kirjeistä näkee, että heidän välillään vallitsi suuri hellyys. Ida Aalberg kirjoitti päivittäin pitkiä kirjeitä, joissa hän puhuu kaikesta, mitä hänelle tapahtuu, kertoo suuresta ikävästään ja kaipauksestaan. Hänen Italianmatkansa päätarkoituksena oli tutustuminen Eleonora Dusen taiteeseen, mutta sattui niin, että Duse oli ulkomailla, eikä Ida Aalberg saanutkaan tätä nähdä. Firenzessä ja Torinossa hän mitä suurimmalla mielenkiinnolla seurasi erään vanhemman italialaisen näyttelijättären, Marinin, esityksiä ja ihaili tavattomasti tätä varsinkin »Odettessa». Michelangelon taide ja elämänhistoria — Ida Aalbergin mielilukemista olivat tähän aikaan suurten henkilöiden elämäkerrat — tekivät häneen syvän vaikutuksen.
Ida Aalbergin persoonallinen vastenmielisyys Suomalaista teatteria ja kotimaan oloja kohtaan saavat hänen kirjeissään sangen selvän ilmauksen. Hän vastaa erittäin kopeasti Kaarlo Bergbomin nöyrään pyyntöön, että hän tulisi vierailemaan Helsinkiin ja Pietariin. Hänellä oli toisia suunnitelmia, joista hän ilmoitti vain miehelleen. Hän tahtoi taaskin päästä väljemmille vesille, hän tahtoi päästä näyttämölle Saksassa. Palatessaan syksyn lopulla Italiasta Suomeen hän poikkesi Berliniin. Hän saapui kaupunkiin ypöyksin, eikä hänellä ollut siellä ketään tuttavaa. Onnellinen sattuma oli johtanut samaan pensionaattiin, johon hän asettui asumaan, myös erään venäläisen kenraali Weljaminovin rouvan. Tämä oli aikaisemmin ihaillut Ida Aalbergia näyttelijänä ja oli hurmaantunut saadessaan nyt persoonallisesti tutustua taiteilijaan. Rouva Weljaminovin avustuksella sai Ida Aalberg pian paljon suosijoita, jotka koettivat hankkia hänelle tilaisuuden esiintymiseen berliniläisellä näyttämöllä. Se näytti aluksi varsin toivottomalta. Saksan teatterioloissa oli ehtinyt tapahtua suuri muutos, vierailunäytännöt olivat tulleet huonoon huutoon ja niitä vastustettiin periaatteen vuoksi. Ainoan mahdollisuuden tuntui antavan vasta perustettu parisilaismallinen yhdistys »Freie Bühne», jonka yhdistyksen tarkoituksena oli tilapäisin voimin esittää uudenaikaista ja radikaalia ohjelmistoa. Kysymys Ida Aalbergin esiintymisestä lykättiin kuitenkin kevätkaudeksi, ja hän tuli viettämään jouluaan kotimaahan.