Joulun jälkeen Ida Aalberg vieraili lyhyen aikaa Suomalaisessa
teatterissa, ja tarkoitti tämä esiintyminen lähinnä valmistumista
Berlinin varalle. Hän näytteli nimiosaa Emile Zolan ultrarealistisessa
»Thérèse Raquin» dramatiseerauksessa, jonka luuli tulevan esille Freie
Bühnessä.
Berliniin 1890 tehty matka muodostui Ida Aalbergille mitä kovimmaksi koetukseksi. Hänen miehelleen kirjoittamissaan kirjeissä esiintyy tahtoihminen Ida Aalberg erinomaisen elävänä. Hän taistelee sankarillisesti vieraan kielen tuottamia vaikeuksia vastaan, hän taistelee raivoisasti muita vaikeuksia vastaan.
Aluksi kirjeiden sävy on toivehikas. Kieliopinnoistaan Ida Aalberg kertoo miehelleen seuraavan jutun:
»Sinä Missen ainoa kulta, tulen juuri opettajani luota, olen vielä aivan ilon vallassa siitä mitä siellä sain kokea ja nähdä. Katsos asia on se, kuten kerroin olen ollut hirmuisen ahkera, luopunut ihan omasta itsestäni ja ollut vaan — koulutyttö. Lukenut a.b.c. aamusta iltaan, vieläpä yölläkin, aivan kuivan kuivaa mekaanillista työtä jota pränttäsin itseeni saadakseni kieleni saksalaiseksi. Tunnissani olen ollut yhtä kuiva ja mekanillinen ynnä suljettu. Olin usein tuskissani tuntui kun en pääsisi hiuskarvaa edemmäksi. Viime kerralla sanoi vihdoin opettajani että nyt olemme niin pitkällä että voimme jotain helppoa proosaa alkaa lukemaan, jotain »Kindergeschichte» [lastentarinaa] minä vihdoin protesteerasin, sanoin että hän aivan henkisesti murhaa minut ja pyysin että saisin itse jotain valita, — johon hän vihdoin suostui. — Otin siis Romeo ja Julian. — Tulin sinne sitten tänään kirjoineni ja ne nähtyään, hänen suunsa meni hymyyn, kummalliseen hiljaiseen hymyyn ja muuhun puuttumatta hän sanoi alkakaamme — ja me aloimme. — En tahdo nyt kertoa hänen kummastustaan ja ihmetystään sen enempää sanon vaan että preussilainen kunniansa on kovin arka, en luule että hän vielä koskaan on oppilastansa tambuuriin saattanut, vielä vähemmän auttanut kappaa hänen päälleen, — tänään hän sen teki, vieläpä kumarsi ylpeän selkänsä ja haki galoschini, — ja siitä minä olen ylpein! Työni menee eteenpäin ja minä tunnen itseni onnelliseksi, ensi kertaa, olen iloinen, oikein noin sisällisesti, siitä saakka kun kultani luota lähdin.» —
Eräässä toisessa kirjeessään hän kertoo elämästään ja olostaan
Berlinissä, missä oli asettunut asumaan v. Sanckenin pensionaattiin:
»Elä kulta murehdi terveyttäni, toivon, että se yhä ja yhä menee eteenpäin, että piankin olen terve kokonaan. Koetan hoitaa itseäni paraimman mukaan ja neiti v. Sancken tekee minkä voi hemmoitellakseen minua. Hän on vanhaa preussiläistä aatelia, harmaahapsinen hieno, hento nainen joka nyt tuhlaa minuun kaiken tukahdetun lempensä. Minulle keitetään eri ruokaa usein, annetaan parempaa olutta (»Maltzbier») kuin muille ihmisille y.m. Kenraalskalta [rouva Weljaminov], joka ennen usein kävi tohtorinna Gompertzin luona joka myös asuu täällä hän oli kuullut minusta, ja se kai vaikutti sen että hän heti koroitti minut oikealle kädelleen pöydässä. Naapurini toisella puolella on eräs tohtori Preuss, hienosta perheestä lähtenyt hieno mies, Zolan ja Flaubertin ja Ibsenin ihailija, »freisinnig» [vapaamielinen] politikissaan ja vapaa ennakkoluuloista, hän on amanuensi suuressa kirjastossa. Neiti v. Sancken minä ja hän olimme katsomassa Ibsenin »Hærmendena paa Helgeland» minä olin huonolla tuulella. Hjördis näytteli paljon paremmin kuin Misse sitä rollia. En kuitenkaan virkkanut mitään muille. Neiti v. Sanckenin toisella puolella istuu Tohtori Weitnitz, rikas ja riippumaton, kuluttaa aikansa matkoilla, suuri taiteen ystävä, Jerusalemista kirjoittanut, kuulen ma, hyvin intresantin kirjan. Hänellä kuuluu olevan komea koti mutta syö täällä päivällistä seuran tähden. Hänen rinnallaan 3 neitiä Bauisch, puolalaista sukua, meidän kaikkein kauhistus, he ovat oikein »todellisia naisia» tietämättömiä ja haluttomia, elävät aivan työtöntä elämää, jotka kaikista ponnistuksista ja rahoista huolimatta vielä 30, 33—40 vuotiaina ovat yksin elämässä. Heidän vieressään yksi Berlinin paraista maalareista Lindemann. Minun naapurini vieressä eräs professori Lontoosta sekä sitten joukko engl. ja amerikalaisia nuoria neitoja jotka ovat täällä joko kieltä tai soittoa oppimassa. Pöydän toisessa päässä toht. Gompertz rouvineen sekä eräs baroni Fuchs, joka on diplomati. Ja siinä näet koko seuramme koossa. Useimmiten kuitenkaan ei synny yleistä keskustelua, seura on liian suuri, 24 henkeä, ja sitäpaitsi kovin erilaisia. Tulevaisuuden ihmisiä on vaan tohtorinna Gompertz, (mies on politikissa »liberaali» tiedät siis minmoinen muussa) mistress Dingee, Weitnitz, Preuss ja Misse. Itsestään seuraa että me useimmin puhumme toistemme kanssa kun muiden. — — Tänä iltana Misse menee, jos jaksan, olen nim. maannut koko aamupäivän, kuulemaan Schlenterin luentoa tulevaisuuden dramasta. Hän on paras kritikeri täällä. En kuitenkaan vielä tunne häntä persoonallisesti.» —
Vähitellen kirjeiden sävy alkaa kuitenkin käydä toiseksi. Toukokuun alku 1890 on hyvin vaikeata aikaa Ida Aalbergille, kuten nähdään esim. seuraavasta kirjeestä:
»En minä kulta ole sinua unohtanut, mutta minä olen ollut niin suruissani, niin kovin suruissani, etten ole jaksanut kirjoittaa. Koko elämä on tuntunut kuin yksi ainoa suuri tuska. Minun terveyteni on varmaan iäksi päivin mennyt. Ja mitä on elämä ilman terveyttä ja työtä. Minä en enää niinkuin muinoin kestää pitkiä ponnistuksia. Vieraan kielen omaaminen ei ole helppoa ja harva sen on perille vienyt. Minä kuitenkin mielelläni sitä tahtoisin (ja olenkin suuresti edistynyt), sillä minä en tahdo kauvan enää näytellä, muutaman vuoden vaan, ja kuitenkin tahtoisin silläaikaa koota jotain kokoon, ei suurta summaa mutta kuitenkin muutaman kymmenen tuhatta ja semmoista voi vaan suurissa maissa. Siis olen ollut kovin ahkera, hyvin vähän käynyt ulkona valmistuakseni niin pian kuin mahdollista, lukenut yöt ja päivät ja vähä vähällä aina maannut pari päivää kipeänä. Minun kunnianhimoni ei sallinut että puhuisin huonoa kieltä, sitä paitsi ajattelin, että minulla aina tulevaisuudessa on siitä suuri hyöty ja tie avoinna suurille näyttämöille. Sitten kun olin varma itseni kanssa ja ilmoitin itseni valmiiksi, sitten alkoivat kaikki nuo intrigit, joita on ollut niin paljon ja usein naurettavia. Kerron yhden niin saat aavistuksen kaikesta. Tohtori Blumenthal joka oli kuullut minusta (hän on Lessing teaatterin direktööri) tulee luokseni (hän oli jo ennen tuttu) ja kysyy jos en tahtoisi näytellä Noraa. Minä tahdoin tietysti. Hän pyysi että vissinä päivänä kävisin luonansa. Tein sen, B. oli erinomaisen ystävällinen — tulin myös esitellyksi rouvalleen, ja kaikki oli miten voin arvata hyvin. Kun sitten hänen vanha rouvansa (hän on vanhempi miestä) saa sen päähänsä tulla — mustasukkaiseksi! Ajattele kuinka hassua! ja mitä kaikkea heidän välillään lienee tapahtunut en tiedä, kaikessa tapauksessa B. kovin geneerattuna tulee luokseni ja selittää että se ei nyt voi tapahtua. Uh! sitä todellista naisellisuutta! Ja senlaista harmia on paljon ollut, ja minua kovin rasittanut. Kun sitten vielä vuoteella ollessani (koko pääsiäisenhän olin kipeä) otin vastaan sen suuren rollin »Freie Bühneltä» en tuntenut rajaa työlleni. Päivät eivät riittäneet, luin kaiket yöt ja päivällä harjoitin teatterissa monta tuntia peräkanaa. Sillä se »Aufgabe» [tehtävä oli pääosa A. Fietgerin draamassa »Jumalan armosta»] ei ollut helppo! — Makasin pari päivää kipeänä ja aloitin taasen, minä tahdoin jaksaa ja niin kokosin viimeiset voimani ja tein työtä samalla vauhdilla kunnes hurjalla surulla aloin tuntea että en enään jaksanut 2 viime näytöstä harjoittaa yhtä haavaa. Niin väsymys vähitellen minut musersi kunnes prof. Krause absolutisti kielsi. Kun minä en vieläkään totellut aikoi hän kirjoittaa sinulle ja pyytää sinua kieltämään, — mutta sitä minä en sallinut. Hän sanoi että sillä tavalla »reichten Sie sich zu Grunde, und ist keinen arzt mehr möglich Ihnen wieder Lebenskräfte zu geben.» Minä pysähdyin, lähetin rollin Schlentherille ja kerroin mitä lääkäri sanoi. Ja siihen raukesi sitten se unelma. Oh! se on niin kurjaa. En ymmärrä kuinka pääsisin entisiin voimiini jälleen. Ja kuitenkin minun täytyy, minun täytyy, minä tahdon päästä eteenpäin, minun täytyy tulla terveeksi! — Oh! kuinka minä kadun että olen niin paljon antanut Suom. teaatterille! Mitä minulla nyt siitä on? Kehnoutta, kateutta ja ilkeyttä, se on palkinto. Krause (sama joka myös viimeksi kun ei enään mikään auttanut oli kutsuttu keisari Fredrik vainajan luo) hän on niin viisas, niin hieno niin erinomainen lääkäri. Hän pitää paljon Missestä ja on kovasti intreseerattu harrastuksistani täällä. Hoitaa minua erinomaisesti. — Toki ei hän anna mitään lääkkeitä, muuta kuin rautavettä jota juon 2 suurta putelia päivässä, sitäpaitsi juon kannun maitoa päivässä, yks' suuri lasi joka tunti. 2 kert. päivässä kylmä kylpy ja sitten päälliseksi käyn joka päivä luonaan, jolloin hän elektriseeraa koko ruumiin ja kaulani, tiedätkö, sisäpuolelta sondien kautta jotka suun kautta viedään sisään. Krause sanoo, ettei hän vielä koskaan ole hoitanut naista, joka ylellisten rasitusten kautta niin kokonaan olisi tärvellyt fysiikinsä kuin minä. Krause tahtoo, että jättäisin näyttelemisen syksyyn. Ja kai sen teenkin niin kovin alentavalta kun se tuntuukin, kun olin niin tyhmä, että edeltäkäsin ilmaisin aikomukseni. Katson kuitenkin vielä vähän ympärilleni ja sitten päätän. — Niin, siinä on nyt kaikki suuret unelmat yhtenä rauniona! — En minä ole niin erinomainen kun sinä luulet, eikä minun energiani niin suuri kuin luulet. Enhän edes tätä nyt ole voinut läpi viedä. – – –
Oma Pirjo raiskasi.»
Edelleen hän tietää miehelleen kertoa: