»Neiti Ida Aalbergilta, tanskattarelta, joka ei kauan ole kuulunut eikä pitkiin aikoihin tule kuulumaan saksalaiseen näyttämöön, ei muuten puutu intohimoa. Kuitenkin hänen lahjansa tuntuvat viittaavan enemmän sankaruuteen kuin sulouteen. Hän ei siis ollut kaikkein sopivin esittäjä Capuletin tyttärelle, vaikkapa jättäisi kokonaan huomioon ottamatta, että hänen kielenkäyttönsä usein vaikutti ehdottoman koomilliselta.» —
»Kavaluutta ja rakkautta» arvostellessaan »Vossische Zeitung» kirjoitti
Ida Aalbergista:
»Samoinkuin meidän kirjallisuutemme voi olla ylpeä siitä, että ranskalainen aatelismies Chamisso rupesi saksalaiseksi runoilijaksi, niin tulee meidän myös taiteen alalla iloita, kun vieraan maan etevin näyttelijätär pyytää kansalaisoikeutta saksalaisella näyttämöllä. Tätä rouva Aalbergin halua puolustaa hänen esiintymisensä, mutta vaikeuttaa hänen kielensä. Hänen Luise Millerinsä on oikea saksalainen tyttö, hoikka, solakka ja notkea kuin nuori pajun oksa; tukka on vaalea, aaltoileva, ja silmät siniset ja riukenevat. Nuoren tytön sydämen suru kuvastuu noiden henkevien kasvojen vähimmissäkin liikkeissä; menneen onnen hymyilevä muisteleminen, tuo puhtaan sydämen puhdas ylpeys, sanaton tuska siitä, että on tullut väärinkäsitetyksi ja ilkeän himokkuuden jalo inhoaminen — kaikki kuvastuu tarkasti kasvoissa ja asennoissa ja muodostuu yhtenäiseksi luonteenkuvaukseksi, joka (ja tässä vasta on todistus taiteellisesta voimasta) on aivan toisenlainen kuin se lihallinen hehku ja intohimoinen pontevuus, jolla sama taiteilijatar muutamia päiviä takaperin näytteli Shakespearen Juliaa. Hän loi molemmista rooleista kaksi olentoa, jotka eroavat toisistaan yhtä paljon kuin molempien runoilijain luomat persoonatkin. Ja näyttelijättäret, jotka saavat semmoista aikaan, ovat harvinaisia meidän kotimaisella näyttämöllämme, jossa sentimentaaliset ja traagilliset rakastajattaret enemmän tai vähemmän onnistuneesti matkivat klassillisia sankaritaria.
Vahinko vain, että Luise Millerin täytyy muutakin tehdä kuin haaveksia, uneksia, hymyillä ja itkeä, huokailla ja pelätä, vahinko, että hänen tulee puhua, ja senlisäksi puhua sanoja, joiden haaveilevaan ja runsaaseen paatokseen jo nuoruudesta alkaen olemme tutustuneet, sanoja, joita Schillerin hurmaamat korvamme eivät koskaan unohda. Hän kompastelee tavuihin, kielen sävy on selvästi slaavilainen ja sanojen ääntäminen usein niin pedanttimaista, että sitä on vaikea sietää. Luulo, että tämä Suomen tytär on saksattareksi muuttuva, haihtuu yhä enemmän paljaaksi toivomukseksi. Pari vuotta on hän saksan kieltä harjoitellut, kahden kuukauden ajan on hän opetellut saksan ääntämistä. Rouvat E. Bartels ja Becker-Nelidow ovat olleet hänen opettajinaan, ja nyt on kysymys siitä, miten pitkälle he voivat kehittää hänen kieltään ja voiko hän lyhyemmän tai pitemmän ajan kuluttua päästä koetteeksi johonkin suurista teattereistamme. Joka tapauksessa tulee johtajien ottaa huomioon tämä ulkomaalainen ilmiö.»
»Das kleine Journal» sanoi »Kavaluuden ja rakkauden» esityksestä:
»Kainz oli hyvä Ferdinandina, joskin häntä jonkun verran tuntuivat lamaannuttavan olosuhteet, joissa hän esiintyi. Hän saavutti suuren suosion, mutta suurinta osaa yleisöstä tuntui kuitenkin kiehtovan Ida Aalbergin Luise. Näyttelijätär huudettiin esiin, ja hänelle annettiin kukkia. Hän muuten puhui vähemmän suomenvoittoisesti kuin viime kerralla ja osui usein oikeaan korostukseen, vaikka hän ei ollutkaan ulkomuodoltaan niin miellyttävä kuin me kuvittelimme rakastavan Luisen olevan ja huolimatta siitä, että hänen voimakkaasti täryyttelemänsä r-äänteet myllyn tavoin jauhoivat tunnelmat rikki.»
* * * * *
Kaksi vuotta avioliitossa oltuaan Ida Aalberg kirjoitti miehelleen, että hän tunsi rakkautensa tuona aikana yhä kasvaneen ja syventyneen. Että heidän välinsä olivat äärimmäisen läheiset ja hellät, käy selvästi ilmi kirjeenvaihdosta. Sen yleisestä luonteesta antaa liikuttavan kauniin näytteen esimerkiksi seuraava ote eräästä Ida Aalbergin kirjeestä:
»Kulta, kultani, kuinka sinä olet hyvä minulle, Misse on aivan onneton, ei Misse ole senmoista ansainnut, ei kukaan mies ole niin hyvä vaimolleen, ei kukaan ole niin hellä ja altis, Misse itkee tästä kaikesta, onko ilosta onko surusta en tiedä, itken vaan kun en voi muuta, tuntuu kun Kisse kuulisi ilmojen läpi Missen itkevän onnestaan omistaa senlaisen henkilön kun sinä. Ei Kisse saa olla niin hyvä, Misse ei uskalla enään hiiskuakkaan mitään, Kisse varmaan ottaisi tähdenkin taivaalta jos se olisi ihmisen voimissa ja kantaisi sen Missen helmaan. En minä ole niin suurta hyvyyttä Kisseltä ansainnut ja se tekee minut surulliseksi, tuntuu, kun minä vaan ottaisin vaan en anna kylliksi, tahtoisin niin mielelläni uhrata, en tiedä mitä, koko elämäni Kisselle, ja kyllä minä teenkin sen, vaikka ei sitä voi tavalliset silmät eroittaa sillä minä en tee sitä tavallisella tavalla; onnettomuus on etten koskaan voi tulla tavalliseksi. Minä kuitenkin uhraan tuhat kertaa enemmän kun joku pikku rouva, joka kaikessa rauhassa istuu kiikkutuolissa odottamassa miestään päivälliselle. Uskon myöskin meidän avioliitossamme löytyvän yhtä paljon poesiaa ja olevamme toisillemme yhtä suureksi iloksi. Joskin ajottain olemmekin eroitetut, niin olemme toki aina hengessä yhdessä, ainakin minun ajatukseni sinussa aina etsivät rauhaa. Sinä olet se aurinko jonka ympäri koko olentoni pyörii ja herättää sekä kypsyttää minussa kaikki mikä on hyvää. Sinulla on minussa aarre, uskollisuuden ja alttiuden aarre, en sano sitä ylpeydellä, ainoastaan sentähden että se on totta, vaikka se ei aina ole ehkä näkyvissä. Kun sinä olet poissa minusta tuntuu kun koko elämäni olisi jotain vailla ja minun jokapäiväinen suruni on, että sinulla ei ole niin hyvä kun tahtoisin, tahtoisin peittää sinut ilon kukilla. Olin tuskissani tuosta kirjeestä, se oli niin tyhmä, niin tyhmä, vaan minä olin niin onneton kun en ollut saanut kirjettä sinulta, etten tiennyt mitä sanoin. Jos Kissellä on kiire niin kirjoita vaan kerta viikossa, en minä enään ole tyhmä ja onneton kun vaan tiedän syyn.»
Sairaus ja vastukset vaikeuttivat suuresti Ida Aalbergin esiintymistä Berlinissä. Suurimman huolen aiheena oli hänellä tuolla matkalla kuitenkin se, että hän pelkäsi laiminlyövänsä perheenemännän velvollisuudet. Kivekäs ei moiti häntä milloinkaan ankarasti, mutta hänen kirjeistään näkyy, että hän suuresti kärsi vaimonsa poissaolosta. Ida Aalberg vastaa hänelle eräässä kirjeessään: