Vierailumatka Berliniin ei koitunut Ida Aalbergille tyydytykseksi. Sen jälkeen hän ei juuri koskaan puhunut saksalaisesta näyttämötaiteesta, saksalaisista näyttelijöistä ja teatterielämästä Saksassa kiittävästi, vaan käytti tavallisesti sanoja, joista kuvastui syvä inho ja halveksuminen.
Hänen yrityksensä vieraalla maalla ei ollut menestynyt. Saksalainen teatteri ei ollut lähiaikoina hänen valloitettavissaan, kieli oli liian vaikea kompastuskivi hänen tiellään.
Paluu kotimaahan ei ollut semmoista riemukulkua kuin hänen nuoruudessaan tekemänsä Unkarin matkan jälkeen tai Kööpenhaminasta antamiensa vierailunäytäntöjen aikana. Hän palasi kesän alussa kaikessa hiljaisuudessa, ja hänen masentunutta mielialaansa ei ollut omansa kohottamaan ankara sairaus, vatsakalvontulehdus, jota hän sai potea useiden vaikeiden viikkojen aikana.
1890-luvun alkuvuodet merkitsevät Ida Aalbergille hermostumisen, hapuilemisen, sisäisen rikkinäisyyden aikaa. Hän saa taiteilijana menestystä Suomessa ja Venäjän pääkaupungissa, mutta menestys ei ilahduta häntä vähimmässäkään määrässä. Hän puhuu lakkaamatta tyytymättömyyden kieltä, ja tyytymättömyys häntä kohtaan ilmenee sekin sangen voimakkaana. Hänen idyllinen avio-onnensa särkyy pettymyksiin, suruihin ja kuolemaan.
* * * * *
Ida Aalberg ei kirjeissään syyttä moiti aikansa suomalaisia teatteriarvostelijoita. Kun Suomalainen teatteri kevätkaudella 1885 esitti todella suurta ohjelmistoa, kirjoitettiin suomalaisuuden pää-äänenkannattajaan, »Uuteen Suomettareen», arvosteluja, jotka kömpelyydessään ja tökeryydessään todistavat, että politikoitseminen oli lehdestä arvokkaampaa kuin suomalaisen kulttuurielämän seuraaminen. Goethen »Faustia» koskevan arvostelun pääsisältönä on, että yleisö taputti käsiään ja että sisarukset Bergbom kutsuttiin esiin. Kun Shakespearen Hamlet oli esitetty, kirjoitti arvostelija Ida Aalbergin näyttelemisestä:
»Runollisesti puhtaan ja vienon kuvan loi Ida Ahlberg (sic!) Ofeliasta, jos sitä kuvaa voi runolliseksi sanoa vielä silloin, kun kuva tarkoitti tuota mielensä kadottanutta, onnetonta naista.»
Siinä kaikki!
Mielenkiintoista kotimaista uutuutta, Työmiehen vaimoa, arvostellessaan lehti tyytyy toteamaan, että Kaarola Avellan Johannana ja Ida Aalberg työmiehen entisenä rakastettuna »olivat varsinkin oikein mahtavat.»
Kun pääkaupungissa kirjoitettiin näin kehnosti, ei sovi ihmetellä maaseudun kurjia arvosteluoloja. Vain poikkeustapauksissa saa suomenkielisistä lehdistä lukea kirjoituksia, jotka todistavat edes innostusta tai taiderakkautta. On ymmärrettävää, että esim. kuopiolainen arvostelija väittää »Nooran» olevan keskeneräisen kappaleen, »koskei kevytmielisen vaimon nähdä uudestaan palaavan kotiinsa», ja kertoo yleisön suhtautumisesta: »Ablootit olivat enemmän laimeita», mutta samalla on selvää, että työskenteleminen niin alkuperäisen kritiikin turvissa valmisti varsinkin näyttämötaiteen edustajille monta karvasta hetkeä.