1890-luvulla, varsinkin esiinnyttyään Ibsenin »Hedda Gablerissa», Ida Aalberg purkaa kiukkuaan teatteriarvostelijoille. Hän ei tehnyt sitä syyttä. Suomenkielisellä taholla esiintyi tähän aikaan yksi ainoa hyvä, todella erinomainen kyky näyttämötaidetta arvostelemassa, O.E. Tudeer, jonka »Valvojassa» julkaisemille kirjoituksille Ida Aalberg antoi suuren arvon. On suorastaan omituista todeta, että yksin nuori Kasimir Leinokin, joka laati vastaperustettuun »Päivälehteen» näyttämöarvostelut ja jonka taideharrastus ja innostus ovat ulkopuolella kaiken epäilyn, piteli teatterista kirjoittaessaan kynää kuin koulupoika.

»Hedda Gablerin» esityksen jälkeen Ida Aalberg kirjoitti Bertha
Forsmanille:

»Kiitos rakkaasta kirjeestänne. Minua ilahduttaa rajattomasti nähdä ja kuulla Teidän lämmintä osanottoanne Hedda Gablerin voittoon suomalaisella näyttämöllä. Sanotte, että tieto sen onnistumisesta tuntui ’vapauttavalta'. Minä sanon, että on vapauttavaa ja lohdullista kuulla prof. Tudeerin sanoja. Olette katkera Nya Pressenin muutamista ylimielisistä sanoista, joilla se kuittaa minun ja toverien! näyttelemisen. Mutta mitä sanotte, kun minä kerron, että oman puolueen pää-äänenkannattajat kuittasivat sen vielä harvemmilla riveillä. Uusi Suometar sanoi mielipiteensä Heddasta kahdella, sanoo kahdella rivillä ja Päivälehti ehkä parilla sen lisäksi (sic!!!). Se on isänmaallisuutta, se on kansallisylpeyttä, jonka vertaista ei milloinkaan ole nähty! — Oh, miten mitä halveksin heitä!

Sanoitte jouluna, että säästän itseäni, etten enää niinkuin ennen antaudu tehtävääni koko voimallani, etten anna vapaita ohjia mielikuvitukselleni, vapaita ohjia 'ihmeelliselle välittömyydelle'. Ha, ha, ha, mitä hyötyä siitä olisi!? Eiväthän ne sitä kuitenkaan ymmärrä. Luuletteko, että käsiä on taputettu minun välittömyydelleni? Surullista kyllä, siksi se ei tapahtunut. Olin uusi ja kaksikymmenvuotias, sille taputettiin käsiä. Nyt olen kolmekymmentä vuotta vanha, kehittyneempi, enemmän taiteilija ja, kun tahdon, paljon voimakkaampi taiteessani. Mutta miksi puhua taiteesta, kaikella tällä ei ole taiteen kanssa mitään tekemistä; mikä kana tahansa, kunhan vain on kaksikymmenvuotias, saavuttaa saman tuloksen, miksi — miksi tuhlata voimiaan, kun sen voi säästää parempiin aikoihin ja paremmalle yleisölle. Hedda Gablerissa sentään annoin mielikuvitukselleni täyden vapauden. Minua huvitti näyttää, millainen hän on. Ah, korvissa ihan kipinöi. Pikku daamit ja herrat istuivat kovin ihmeissään, että Hedda oli semmoinen, sitä he eivät olleet saaneet ennen selville. Tudeer on ollut hyvin intreseerattu, hän on tarkkaan seurannut, sen huomaan hänen puheestaan. Olen onnellinen hänen arvostelustaan. Miksi, miksi emme milloinkaan saa oppineita miehiä taidearvostelijoiksi, — ainoastaan nuoria ylioppilaita, joiden arvostelu riippuu siitä, montako françaisea on tanssinut heidän kanssaan.» — —

Vuosina 1891—1892 Ida Aalberg näytteli kolme uutta osaa Suomalaisessa teatterissa: Santuzzan »Talonpojan ritarillisuudessa», Heddan »Hedda Gablerissa ja Kirstin »Elinan surmassa».

Ensimmäisestä kuuluu Kasimir Leinon arvostelu:

»Kappale esitettiin teatterissamme moitteettomasti, jopa etevästikin. Ensistäänkin rouva Aalberg intohimoisena, kostoa vaativana ja raskaana olevana Santuzzana oli tosi ja liikuttava, kuten tämä näyttelijätär aina on. Sitten herra Leino Alfiona, synkkänä, totisena» j.n.e.

Eräs niistä monista perättömistä huhuista, joita Ida Aalbergista on Suomessa kerrottu, on se, että Ibsen on nähnyt hänet Noorana ja ollut näkemästään hyvin innostunut ja julistanut, että tämä Noora oli kaikkia muita parempi. Kuten jo aikaisemmin on sanottu, piti hän saksalaista Marie Ramloa parhaana Noorana, mutta hänen arviointinsa ei merkitse kerrassaan mitään, koskapa hän ei koskaan nähnyt muita eteviä Noora-tulkintoja. Ibsenin pieni, Valfrid Vaseniukselle Ida Aalbergista lausuma kohteliaisuus, lienee ollut tuon huhun perustuksena. Niin lyhytaikainen kuin Ida Aalbergin ja Henrik Ibsenin tuttavuus 1880 oli ollutkin, runoilija ei häntä kuitenkaan varsin unohtanut, kuten nähdään hänen kirjeistään Kaarlo Bergbomille. 1889, neuvotellessaan »Meren tyttären» esittämisestä Suomalaisessa teatterissa, Ibsen kirjoittaa m.m.:

»Minusta tuntuu aivan varmalta, että rouva Ida Aalberg Kivekäs tulisi
olemaan aivan erinomainen päähenkilön esittäjä uudessa kappaleessani.»

Kirjeessään 19 pdtä tammikuuta 1891 hän sanoo Hedda Gablerin esittämisestä m.m.: