»Minusta olisi hyvin mieluista saada tämä teos esitetyksi Suomalaisessa teatterissa, sillä minä voisin luottaa siihen, että esitys, ainakin päähenkilöön nähden, muodostuisi aivan poikkeuksellisen hyväksi.
Valitettavasti minulla ei ole milloinkaan ollut tilaisuutta nähdä rouva Ida Aalberg-Kivekkään esiintyvän näyttämöllä. Mutta minä olen niin paljon kuullut hänen nerokkaasta esityskyvystään ja lukenut siitä niin paljon sanomalehdistä, nimittäin siihen aikaan, jolloin hän näytteli Kööpenhaminassa, ja olen sitäpaitsi henkilökohtaisessa tuttavuudessa saanut semmoisen vaikutelman hänen tavattomasta intelligenssistään, että täysin turvallisella mielellä jättäisin tämän kummallisen tehtävän hänen käsiinsä.»[23]
»Hedda Gabler» ei aluksi tahtonut menestyä muilla näyttämöillä, ja Kaarlo Bergbom epäili suuresti ottaa draamaa Suomalaisen teatterin ohjelmistoon. Esitys muodostui kuitenkin loistavaksi voitoksi: »Nooran» jälkeen Ibsen taas kerran tuli aktuelliksi Suomessa. O.E. Tudeerin lämmin ja innostunut kritiikki »Valvojassa» kyllä koskee pääasiallisesti Ibsenin eriskummallista draamallista tuotetta, jota hän yksityiskohtaisesti selvittelee, mutta samalla hän toteaa, että Ida Aalberg on mitä etevimmällä tavalla tulkinnut osan.
»Että Ida Aalberg», arvostelija sanoo, »niin selvästi on ymmärtänyt Ibsenin hengen viimeisen tuotteen, että hän Heddassa on havainnut ihmisen, että hän siten on voinut katselijoille selvittää tuon syvämielisen teoksen, se on todellinen nerontyö. Häntä katsellessa katselijalla oli se intensiivinen henkinen nautinto, jota tuntee, kun hengen voimat jännittyvät ja kun hetki hetkeltä huomaa näkönsä selviävän, näköpiirinsä laajenevan, sydämensä lämpiävän, aatteensa kohoavan. Joka semmoista voipi saada aikaan, on suuri taiteilija.»
Jo Ida Aalbergin ensimmäisessä Heddassa, se käy ilmi Tudeerin arvostelusta, oli sitä sovittavaa ihanteellisuutta, joka — kaiken myöhemmän kouluutuksen ohellakin — säilyi hänen Hedda-tulkinnassaan aina ja joka sai eräiltä Ibsenin tarkoitusperien tutkistelijoilta tuomion sanoja.
Ida Aalbergilla ei tunnu olleen hyvä käsitys Gustaf von Numersin kirjallisesta kyvystä. Vain vastahakoisesti hän otti »Elinan surmassa» esittääkseen Kirstiä. Harjoituksissa hänen muistellaan olleen epäröivän ja tyytymättömän. Ensi-iltana hän vasta sai tarmon puuskan: »Minä näyttelen tänään niin, että tämä kappale menee», hän sanoi toisille näyttelijöille. Näyttelijättären hetkellinen innoitus ja haltioituminen vei Numersin ja Bergbomin draaman suureen menestykseen. Sanomalehtiarvostelut tästä yleisön suunnattoman suosion saavuttaneesta kappaleesta ovat perin vähänsanovat. Ainakaan ne eivät kerro mitään uutta. Todennäköistä on, että menestys johtui pääasiallisesti Ida Aalbergin romanttisesta kiihkomielestä ja vanhastaan tunnetusta lausuntakyvystä.
Keväällä 1891 Ida Aalberg vieraili Suomalaisen teatterin mukana Pietarissa. Matka oli hänelle tavallaan kohtalokas. Hän näki ensimmäisen kerran elämässään Eleonora Dusen, ja tästä näkemästä hänen ainainen ekspansionihalunsa valtavasti kiihtyi. Miehelleen hän Pietarista kirjoitti:
»Voit ajatella ääretöntä uteliaisuuttani! Hän oli täydellinen italialainen tyypi, tumma ja leveäkasvoinen, ei kaunis, mutta intresanti, näyttää kovin kipeältä, ja kun hän ei ole 'aufgeregt' [kiihoittunut] näyttävät kasvot vanhoilta. Hänen äänensä on kovin kipeä ja 'sprucken' [särkynyt]. Hänen näyttelemisensä on kuivaa ja siitä puuttuu kaikki lyyrillisyys, mutta se vaikuttaa voimakkaasti tavattoman luonnollisuutensa vuoksi. Hänen ilmekielensä on melkeinpä täydellinen. [Tämä ja edellinen lause on kirjeessä ruotsiksi kirjoitettu.] Bertha Forsman sanoo sentään, että Misse on enemmän 'storslagen' [suuripiirteinen] ja 'färgrik' [värikäs] kuin Duse.»
Eräässä myöhemmässä kirjeessä hän kirjoittaa käyneensä katsomassa Dusea tämän asunnossa:
»Toissa päivänä kävin Dusen luona D'Europessa. Hän on jo vanhempi nainen [todellisuudessa Duse oli Ida Aalbergia nuorempi, joskaan ei paljoa] ja hyvin kivulloinen — keuhkotauti on hänellä — sivistynyt ja hieno ja hyvin hiljainen olennossaan, mutta suuressa määrässä itsetietoinen, hän kohteli niitä hotellin palvelijoita ja portieria niinkuin trasuja, joita hän potki pois jaloistaan. Uh! kun vertaan itseäni häneen, niin jään hänestä kauvaksi itsetietoisuudessa — olen kadottanut sen, en tiedä miten — olen myös kun joku trasu, jota voi lähettää minne tahtoo, jolta voi vaatia mitä tahtoo, jonka kanssa ylipäänsä voi tehdä mitä tahtoo, ja joka vaan — tottelee.»