Nähtyään Dusen »Talonpojan ritarillisuudessa» Ida Aalberg saattoi miehelleen mielihyvin todeta Bertha Forsmanin sanoneen, että »Misse oli paljon parempi».
Ida Aalberg, »Suomen Duse», »Pohjolan Duse», kuten varsinkin venäläiset lehdet hänestä myöhemmin kirjoittivat, ei tavannut italialaista Sarah Bernhardtin oppilasta ja kilpailijaa kuin tämän ainoan kerran. Etteivät Bertha Forsmanin arvostelut olleet mitään ystävän ystävälle antamia lohdutteluja, selviää kyllä pietarilaisista lehdistä, jotka, Dusen vierailujen juuri päätyttyä, julkaisevat pitkiä ja ylistäviä arvosteluja Suomalaisen teatterin primadonnasta.
Kokonaisen alakerran käsittävässä selostuksessaan Suomalaisen teatterin »Romeo ja Julia» esityksestä puhuu J. Norden »St. Petersburger Zeitung»-lehdessä Ida Aalbergin taiteen luonnollisuudesta ja yksinkertaisuudesta, sanoo sen karttavan »kaikkia räikeitä säveliä, kaikkea laulavaa lausuntaa, kaikkea teennäistä asennetta, kaikkea vaikutuksentavoittelua.» —
»Vaaleana, notkeana, taipuvana kuin kedonkukka tuulessa, tyttömäisenä ryhdiltään ja liikkeiltään, kasvoiltaan pohjoismaisen — pikemmin ruotsalaisen kuin suomalaisen tyypin mukaan — kauniina, sielukkain silmin — semmoisena tuli tämä Julia kohtaamaan onnetonta Romeotaan, semmoisena hän meitä kohtauksesta kohtaukseen yhä enemmän ja enemmän vangitsi. – – – Emme voi seurata hänen näyttelemistään kohtaus kohtaukselta, emme varsinkaan senvuoksi, että suomalainen vierailija tässä osassa antoi paljon enemmän kuin paljon puhuttu, viikkoa aikaisemmin esiintynyt Eleonora Duse. – – – Neiti Aalbergissa yhtyy, mikäli häntä voi yhden osan perusteella arvostella, etelämainen temperamentti germaanis-skandinaaviseen sieluntaipuvaisuuteen, tulinen intohimo ikävöivään kaipaukseen, hän voi yhtä hopeanheleästi ja riemuisasti nauraa kuin sydäntä liikuttavasti itkeä. Kirkas ääni, joka korkeimmissa sävelissä vähän värjyy, ja hyvinkouluutettu, viimeistelty ääntäminen tekivät mitä parhaan vaikutuksen: kaikkein äänettömimmässä kuiskauksessakaan ei mennyt yhtäkään tavua hukkaan. – – – Se merkitsi varmaan ihmettä niille, jotka olivat kuulleet suomenkieltä vain joutuessaan liikesuhteisiin Pargolan ajurien tai Ochtan maitovaimojen kanssa. »Ylisteltyään Ida Aalberg mimiikkiä »St. Petersburger Zeitungin» arvostelija ei voi olla sittenkään selostamatta suorituksen yksityiskohtia, mutta selostus ei kuitenkaan sano paljoa.
»Novoje Vremja» selittää Ida Aalbergin taiteen suurimmaksi viehätysvoimaksi luonnollisuuden ja yksinkertaisuuden. »Novosti» esitti hänet lukijoilleen »hyvin huomattavaksi» taiteilijaksi ja sanoo hänen Juliansa uhkuneen suloa ja rakastettavuutta.
Tutustuminen Eleonora Dusen taiteeseen epäilemättä oli Ida Aalbergille suuri elämys, paljoa suurempi kuin hänen miehelle kirjoittamansa kirjeen sanoista käy ilmi. Hän oli siksi herkkä ja vaikutuksille altis, että sanomalehtien heti tämän jälkeen yhä uudestaan käyttämät sanat »yksinkertaisuudesta ja koruttomuudesta» hänen taiteessaan ainakin osaksi voitaneen johtaa hänen Pietarissa näkemistään Dusen esityksistä. Henkilöt, jotka ovat seuranneet sekä Dusen että Ida Aalbergin myöhempää näyttelemistä, ovat todenneet, ettei jälkimmäinen matkinut edellistä eikä omaksunut toisen näyttelemisessään käyttämiä ilmaisukeinoja semmoisinaan. Mutta todennäköisesti tutustuminen Dusen hermotaiteeseen vaikutti heti hillitsevästi Ida Aalbergin taideluomiin.
Syksyllä 1892 Ida Aalberg teki matkan Pietariin nähdäkseen Sarah Bernhardtin esiintymistä Venäjän pääkaupungissa. Duse ja Sarah Bernhardt risteilivät näihin aikoihin Eurooppaa toistensa kilpailijoina. Kritiikki piti enemmän italialaisen taiteesta, mutta jumalaisen Sarah'n näytännöt kävivät paljon suuremman ulkonaisen loiston ja hälyn merkeissä. Hänen diivaeleistään ja reklaamintekotaidostaan sai Pietarissa 1891 erinomaisen käsityksen. Hänelle hymyiltiin, mutta luonnottoman korkeista lippujen hinnoista huolimatta pietarilaiset täyttivät katsomon ilta illan jälkeen. Ida Aalberg kirjoitti miehelleen, että Sarah'n taidetta katsotaan kuin varieteetä, mutta ei voinut pidättyä antamasta tunnustusta entisen ihailunsa esineelle.
Jo Duse-näytännöistä ja omasta menestyksestään keväällä 1891 Ida Aalberg sai mitä kiihkeimmän halun tulla tunnetuksi Venäjällä. Kotimatkallaan hän kirjoitti Kaarlo Bergbomille kirjeen, joka on ensimmäinen askel niihin pitkiin neuvotteluihin, joita hän sitten kävi Suomalaisen teatterin johtajan kanssa suurista vierailunäytännöistä Pietarissa ja Moskovassa. Bergbom asetti ehtoja, hän oli kokemuksiensa nojalla saanut huonon käsityksen venäläisistä järjestäjistä, hän vaati takeita ennenkuin lupasi lähettää Suomalaisen teatterin tuommoiselle retkelle. Asia oli Ida Aalbergille todellinen sydämenasia; kun diplomaattiset — todella diplomaattiset — neuvottelut eivät vieneet toivottuun tulokseen, särkyivät välit pahasti. Ida Aalbergin mielentilaa tämän toiveen rauettua kuvaa hänen seuraava, joulukuun alussa 1891 Bertha Forsmanille kirjoittamansa kirje:
»Olen juuri lukenut loppuun Kreutzersonaatin, luin sen toiseen kertaan, ja minusta se on hirvittävä, mutta tosi. Minä voin nauttia siitä, että näen totuuden noin alastomana, se on kamalaa ja minua värisyttää, mutta vieläkin nautin siitä. Uh! miten lakimme ovat barbaarisia ja miten minä vihaan juridiikkaa. Raakuutta ja valhetta kaikki tyyni, kaikki tyyni.
Oletteko kuullut hauskaa uutista, että minun komeasti valmistamani Pietarin matka menee myttyyn. Kuinka kauan tahtoo Jumala koettaa kärsivällisyyttäni ennenkuin hän antaa minulle voimaa murtaa vuori. Tästä loistavasta tuloksesta saan kiittää Bergbomia ja hänen sisartaan. Milloin iskeekään taivaan salama häneen sen petollisuuden ja valheellisuuden vuoksi, jolla hän kietoo kaikki, jotka tulevat hänen kanssaan tekemisiin. Todennäköisesti hän ei voinut sietää minun henkistä ylemmyyttäni, senvuoksi on hänen suhtautumisensa tähän asiaan ollut katkeamatonta valhetta. [Kuten aikaisemmin on mainittu neuvotteluja sanotaan käydyn kummaltakin puolelta diplomaattisin keinoin.] En halua viipyä yksityiskohtien kuvaamisessa, sillä minusta tämä komedia tuntuu niin sanomattoman surkealta, sanon vain, että hän viime hetkessä löi kortit käsistäni. Oh, olen ollut sairaana katkeruudesta ja halveksimisesta ja nyt tunnen voittamattomaksi käyvää inhoa kaikkea, kaikkea suomalaista kehtaan — Gallenia lukuunottamatta, — ja ellei se muuten käy, niin katkaisen kaiken ja teen kiertueeni ruotsiksi. Olen kuullut ja lukenut, että nyt taas innokkaasti aletaan pohtia kysymystä kotimaisesta ruotsalaisesta taiteesta, enkä minä jaksa kauempaa, ajaudun karille, palan poroksi, mutta minä tahtoisin saavuttaa päämaalini ennenkuin kuolen. Olen maannut vuoteen omana pari viikkoa, ja kun ihmisten aina täytyy tietää syy, olen sanonut olevani kipeä, mutta tämä tauti on ollut vain henkistä kärsimystä, epätoivoa niin suurta, että olen maannut kylmät kääreet sydämelläni, tuska on ollut niin suuri. — Jos sattumalta olette selvillä Arppen osoitteesta, niin olisittekohan niin hyvä, että lähettäisitte sen minulle. Lundegård on ollut täällä; sillä viikolla elin parempaa elämää, mutta nyt hänkin on poissa Minusta kaikki näyttää niin pohjattoman synkältä, kuinka ihmiset ovatkaan pieniä, varsinkin miehet. Heillä ei ole sielussaan kerrassaan mitään. Tuntuu kuin olisi Suomenmaan yli levitetty kuolinvaate.