Teidän onneton
Ida Aalberg.»
Bertha Forsman, innokas fennomaani, oli ennenkin varoittanut Ida
Aalbergia poikkeamasta aatteellisuuden tieltä? Nyt hän teki samoin.
Muutamia päiviä myöhemmin Ida Aalberg kirjoittaa:
»Sanotte, että Duse tulee Pietariin ja että hän näyttelee nuorta tyttöä »Myrskyssä», Oh! minä voin tulla hulluksi. Minä mahdan olla pelkuri, tyhjänpäiväinen, vailla luonnetta, kun voin sietää tämän kaiken. Miksi en riistäydy irti, miksi en revi tuhansiksi palasiksi kaikkia noita surkeita siteitä, jotka minua sitovat. Miksi en voi muodostaa omaa seuruetta, minä tiedän, että minulla on yhtäpaljon tunnetta ja tahtoa kuin hänelläkin, tiedän että voin näytellä yhtä hyvin kuin hän, kunhan pääsen pois näistä surkeista oloista, jotka ovat myrkyttäneet sieluni ja joita en jaksa unohtaa, en edes näyttämöllä, en ainakaan helsinkiläisellä. Ajatelkaa, päästä maailmaan, avaraan maailmaan, päästä pois panettelusta ja muusta moisesta roskasta, jota pikkumaiset naiset ja likaiset miehet tartuttavat toisen selkään. Ajatelkaa, että semmoiset miehet kuin Juhani Aho tässä eräänä päivänä oli lausunut iloitsevansa siitä, että Pietarinmatkani oli mennyt myttyyn, koska hän ei voinut ymmärtää, miksi pitäisi auttaa henkilöä, jolla ei ole mitään tunnetta isänmaataan kohtaani Olkaa nyt iloinen ja rohkea, jos voitte! Mikä onni, että Te olette minulla, että minulla on yksi ihminen, jolle voin huutaa tuskani, ellei minulla olisi Teitä, mitä tyhmyyksiä mahtaisinkaan tehdä. Kiitoksia kirjeestänne. Te olette niin viisas ja tyyni, kun minusta on kysymys. Sananne tulevat kuin omasta sydämestäni, minä ymmärrän tuon kaiken niin hyvin tyyninä hetkinä, mutta sitten tulee myrsky ja minä unohdan kaiken. Olen ruvennut ajattelemaan, että tokkohan Arppe olisi halukas rupeamaan impressariokseni, luonnollisesti seurue olisi suomenkielinen. Hän on sivistynyt ja kielitaitoinen henkilö ja pitäisi tämän tuntua hänestä hauskemmalta kuin laahata jäljessään mokomaa retusseuruetta pikkukaupungista toiseen, kuten hän nyt tekee. Aion joka tapauksessa kysyä häneltä.
Haluatteko ilmoittaa minulle, koska Duse tulee, istun täällä enkä tiedä mistään. Tiedättekö, että Lundegårdin ystävät ovat päättäneet, että »Vuorenviemä» esitetään venäläisessä teatterissa, mutta suomeksi. Siitä tulee yksityisyritys, maalarit Gallen, Sparre ja minä etunenässä. Minä näyttelen naispääosaa ja Sparre aikoo esittää miehisen pääosan. Bergbom oli loukannut Lundegårdia, sen vuoksi tämä ei anna kappalettaan meidän teattereillemme. Jos nyt Sparre saa todellakin toivonsa toteutumaan, niin ajatelkaapas, mikä korvapuusti viikingeille!» – – –
Miten loogillisesti yhtyykään viimeinen lause aikaisempiin uhkauksiin näytellä vaikkapa ruotsiksi!
1890-luvun alkuvuodet olivat Kaarlo Bergbomille suurten koettelemusten aikaa. Minna Canth, Gustaf von Numers, Ida Aalberg ja Adolf Lindfors rikkoivat kukin välinsä hänen kanssaan. Näissä luopumuksissa Bergbom on yleensä näytellyt marttyyrin osaa, eikä voi väittää, että hän olisi kenellekään heistä tehnyt vääryyttä. Ida Aalberg sai sangen pian katkerasti kokea, että varovaisuussyyt, joiden vuoksi tohtori kieltäytyi suostumasta hänen mieliaikeeseensa, voivat olla sangen perusteltuja.
Ida Aalbergin suhde suomalaisuuteen oli jo pitkän aikaa ollut sangen häilyvä. On hyvin luultavaa, että hän Lauri Kivekkään elämän loppuaikoina vaikutti tämän kielikiihkoiluun hillitsevästi ja jäähdyttävästi. Heidän kirjeenvaihdossaan on politiikalla sangen huomattava sija, Ida Aalberg otti täydestä sielustaan osaa miehensä kaikkiin puuhiin, lähettäen neuvoja, kehoituksia ja varoituksia. »Ole kylmä, ole kylmä!» on hänen ainaisena ohjeenaan intoilevalle Kivekkäälle, ja kymmenet kerrat hän varoittaa tätä antautumasta Jonas Castrénin vaikutukselle alttiiksi. Samoihin aikoihin, jolloin Ida Aalbergin ja Bergbomin välit särkyivät, julkaisi Hannes Gebhard »Valvojassa» pitkän kirjoituksen suomalaisuuden edistymisestä ja väitti, että Ida Aalbergin ynseys Suomalaista teatteria kohtaan oli sekin esimerkkinä siitä, että kansallisen asian vainiolla elettiin takatalvessa. Ida Aalberg tosin Bergbomin iloksi jyrkin ja kopein sanoin väitti vääräksi Gebhardin syytöstä, mutta hänen omat, joskin puuskaiset lausuntonsa ja käyttäytymisensä todistavat tarpeeksi selvästi, että suomalaisuuden aate oli tähän aikaan varsin vieras hänen sydämelleen.
Kun Suomalainen teatteri ei tähän aikaan ollenkaan voinut luottaa Ida Aalbergin avustukseen ja parhaillaan toimi heikosti, on ymmärrettävää, että taiteilijaa alettiin syyttää oikullisuudesta ja itsekkyydestä. Juhani Aho, joka 1880-luvun alussa nuorena sarkatakkisena ylioppilaana oli osannut vain ujosti ihaillen katsella Ida Aalbergia, otti nyt, Parisin matkan tehtyään ja esiintyessään silinteripäisenä kaupunkilaisherrana, kasvattaakseen näyttelijätärtä, joka oli vanhempi kuin hän. Huhtikuussa 1892 Aho kirjoitti »Päivälehteen» pitkän kirjoituksen nimellä »Hiukan arvostelujen arvostelua». Siinä hän, todettuaan ensiksi, että kaikkiakin taidealoja koskeva kotimainen kritiikki on ollut heikkoa ja liiaksi hellivää, puhuu erikoisesti teatterikritiikin huonoudesta. On syytä ottaa Ahon taitavasti laatimasta artikkelista muutamia kohtia:
»Teatterikritiikki on, mitä ruotsalaiseen teatteriin tulee, saanut tuon tuostakin kuulla hyvinkin ankaroita moitteita siitä, että sen ylistelyt eivät ole vastanneet sitä, mitä teatteri on voinut tarjota. Ulkoapäin tulevat tyytymättömyyden osoitukset on kuitenkin pian aina saatu vaikenemaan. Vasta tänä vuonna on paino ulkoapäin käynyt niin raskaaksi, että koko tämän laitoksen seinät ovat alkaneet epäilyttävässä määrässä horjua. Tyytymättömyys on etupäässä kohdannut teatterissa vallalla ollutta järjestelmää. Vihdoin viimeinkin sentään on ruotsalainen teatteriyleisö kyllästynyt ulkomaiseen korutavaraan ja alkanut vaatia vakavampaa kotimaista. Miten voimakas tuo puhallus lienee ja kuinka kauvan se kestänee, sen saanee näyttää vastaperustettu draamallinen yhdistys. Mutta että asian nykyinen tila on näinkin kauvan kestänyt, siihen ei liene kritiikkikään aivan syytön.
Suomalainen teatteri on kaikkien meidän lempilapsi. Olemme nähneet sen syntyvän ja pienestä pitäen varttuvan siksi sivistyslaitokseksi, mikä se tätä nykyä on. Se ei ole meille muukalainen, niinkuin ruotsalainen teatteri on yleisölleen. Se on meille likeinen sukulainen. Semmoisena se on luonnollisesti saanut osakseen hellyyttä, joka ei aina ehkä ole ollut sen edistykselle hyödyksi. Arvostelu ei aina ole ottanut kyllin totisesti moittiakseen ilmaantuneita puutteita eikä lausuakseen niitä toiveita, joita yleisössä joskus on löytynyt.» (Kirjoituksessa seuraa kriitillinen katsaus Suomalaisen teatterin lähinnä kuluneeseen toiminta-aikaan.) – – – »Mainitsin äsken, että yksi vika kotimaisessa arvostelussamme on ollut se, että se joko liiaksi kiittää tai liiaksi moittii, mutta opettaa ja johtaa vähemmän.