Jos ei tämä väitteeni olekaan oikea ilman poikkeusta, niin pitänee se kuitenkin pääasiassa paikkansa. Se näkyy varsinkin niistä hedelmistä, joita se on kantanut. Ihailevan, kaikissa tiloissa kiittävän kritiikin tuloksia, senverran kuin kritiikkiä voi tuloksien synnyttäjänä pitää, on epäilemättä meidän etevin näyttelijä rouva Iida Aalberg. Hän sopii mielestäni juuri senvuoksi niin hyvin esimerkiksi, että hänessä ilmestyy tämän arvostelutavan sekä hyvät että huonot puolet.
Hyviä puoliakin niitä näet on olemassa ja tunnustettakoon niiden olemassaolo kernaasti. Tämän taiteilijan kehitykselle on epäilemättä ollut erittäin suotuisaa se suosion maaperä ja innostuksen ja tunnustuksen ilmanala, jossa hän on kehittynyt. Ellei häntä olisi arvostelun ja yleisön puolelta sillä tavoin kainaloista kannatettu kuin vuosien kuluessa on tehty, niin ei hän varmaankaan olisi päässyt niin pian omaan alaansa juurtumaan ja niin sorjaa vartta kasvamaan kuin hän on tehnyt. Lahjat, olkootpa ne kuinka etevät tahansa, kuihtuvat, jos ei niillä ole tilaisuutta päästä näkyviin. Taiteilija, joka aina saa olla varma menestyksestään, toimii ja työskentelee suuremmalla inspiratsionilla kuin se jonka täytyy epäillen kysyä itseltään, tokko hänen uusi luomansa tulee miellyttämään. Ja Iida Aalberg on, niinkuin sanoin, aina saanut nähdä, että arvostelu ja yleisö ovat painaneet hyväksyvän sinettinsä hänen luomainsa alle.
Mutta kun nyt on kerran tullut puheeksi varjopuolet, niin puhuttakoon niistäkin. Ja tässä nyt puheena olevassa erikoistapauksessa ei niitäkään puutu.
Vastamainitun näyttelijän esityksessä on näet heikkoja kohtia, joihin syyt osaksi ovat haettavat liika veltossa ulkoapäin tulevassa arvostelussa.
Ida Aalbergin parhaita avuja on hänen kaunis plastiikkansa. Suurissa murhenäytelmissä sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista. Laajat liikkeet ja voimakkaat repliikit ovat paikallaan, kun annetaan kuningattaria ja ruhtinattaria. Mutta kun ne muinaistarustosta seuraavat näyttelijän mukana nykyaikaan ja kun joku tavallinen porvarisnainen kiertää ruumistaan, tuijottaa silmillään ja avaa suutaan samalla tavalla kuin edelliset, niin silloin on ammuttu yli maalin ja vaikutus ei satukaan siihen sydämeen, johon se oli tarkoitettu.
Voima on niinikään yksi niitä avuja, joista Iida Aalbergia on enin ylistetty. Tämän voiman käyttämistä vastaan olen kuitenkin usein kuullut yksityisesti muistutuksia tehtävän. Moni repliikki, jonka voisi sanoa paljon paremmin ja hienommin toisella tavalla, sanotaan kuitenkin usein raivolla, joka siihen ei ollenkaan sovi. Esimerkkinä tästä mainittakoon m.m. sitä kohtausta, jossa Hedda Gabler polttaa Lövborgin käsikirjoituksen. Kun näytelmä vaatisi hillittyä riemua, riehuu ja huutaa näyttelijä henkilönsä luonteelle aivan soveltumattomalla tavalla.
Rouva Aalbergin lausumistaito on tunnustettu erinomaisen selväksi, niin että joka sana ja joka tavu tunkee paratiisin perälle saakka. Mutta aikain kuluessa on tämä lausumistapa joutunut harhateille siten, että näyttelijä melkein on tottunut pois luonnollisesta puhetavasta. Tavallisimmat repliikit lausutaan n.s. alleviivattuina, jotenka tuntuu siltä kuin lukisi kirjaa, missä joka sana on harvennettuna. Tottumus näyttelemään Ibseniä, jonka repliikeissä löytyy monessakin salainen sivuajatus, on vienyt siihen, että aivan tavallisetkin repliikit sanotaan mystillisellä äänenpainolla. Tuntuu hiukan hullunkuriselta, kun esim. sellaiseen repliikkiin kuin: »Saako luvan olla kuppi teetä», pannaan mystillinen merkitys, lausutaan sillä äänellä kuin olisi kupissa myrkkyä. Kun sitten tulee joku todellinen huippurepliikki, ei sitä sitten enää saadakaan esille niinkuin sen sisältö vaatisi.
Nuorempana ollessaan hurmasi rouva Aalberg parterriyleisöä viehättävillä keikailuillaan sellaisissa osissa kuin esim. »Ensi lempi». Se meni naisyleisöönkin niin, että löytyy kokonainen sukupolvi nuoria neitosia, jotka alkoivat jäljitellä esikuvaansa. Heissä tapaa usein samoja kasvojenliikkeitä ja samoja äänenväreitä. Rouva Aalberg itsekin on innostunut niihin niin, että ne samat liikkeet, samat suloiset hymyilyt ja äänenpainot melkein säännöllisesti tulevat takaisin kaikissa osissa, joissa niihin vähänkään on tilaisuutta.
Luonnostaan ja totutusta tavastaan on tietysti mahdoton kokonaan vapautua, mutta ajoissa sellaisista huomautettuna olisi näyttelijä varmaankin voinut tätä maneeriaan suuressa määrin välttää.
Ida Aalbergin kieltä on kehuttu ja tottahan onkin, että harvan muun näyttelijän suusta on saatu kuulla niin puhdasta ja kaunista suomea kuin tämän, joka on synnynnäisesti suomalainen. Mutta läheskään virheetön ja puhdas ei kuitenkaan ole Ida Aalberginkaan kieli, sanojen ääntäminen on usein hyvinkin kummallinen ja arkaa kielikorvaa loukkaavaa. Kun hänen pitää sanoa »kuolema», sanoo hän sen »kuallema», kun »äiti», niin »eitti», kun »väsyksissä», niin »vässyksissä» j.n.e.