Yhdestäkään näistä heikoista puolista ei muistaakseni ole julkisuudessa muistutettu. Ihastus on painanut silmänsä umpeen ja korvansa lukkoon, ja valitettavasti ei näy taiteilijan itsekritiikkikään riittäneen näitä puutteita huomaamaan ja poistamaan. Hän on tottunut omaan maneeriinsa ja osaksi totuttanut siihen yleisönsäkin. Luulen kuitenkin, että tätä olisi voitu välttää, jos arvostelu alusta alkaen olisi käsittänyt tehtävänsä vähän ankarammin.
Nyt ovat nämä viat vuosien kuluessa saaneet kasvaa ja levitäkin niin, että niitä ei tapaa ainoastaan näyttelijässä itsessään enenemässä, mutta tarttumassa melkein kaikkiin hänen nuorempiin virkasisariinsa, jopa veljiinsäkin.» — — –
Tämän kirjoituksen johdosta syntyi »Päivälehden» palstoilla Juhani Ahon ja Kasimir Leinon välillä pitkä väittely, jossa jälkimmäinen ei oikein hyvin voinut pitää puoliaan edellisen savolaista ironiaa vastaan.
Ernst Ahlbom, joka näihin aikoihin kuului näyttelijänä August
Arppen ruotsinkieliseen seurueeseen, on muistelmissaan kertonut Ida
Aalbergista:
»Suuri suomalainen näyttelijätär rouva Ida Aalberg-Kivekäs oli joutunut johonkin riitaan tohtori Bergbomin kanssa. Rouva Arppe alkoi silloin vaikuttaa mieheensä ja pyydellä, että tämä kiinnittäisi rouva Kivekkään teatteriinsa skandinaavista kiertuetta varten, ja kuinka olikaan, herra Arppe aloitti neuvottelut oikullisen taiteilijan kanssa. Ne kestivät kauan, sillä joka päivä tämä esitti uusia vaatimuksia. Että rouva Kivekäs oli pohjoismaiden suurimpia taiteilijoita, on kiistämätöntä, mutta kyllä hän monesti saattoi suomalaisen teatterin johtokunnan vaikeisiin asemiin vaatimalla melkein mahdottomia. Kun Coquelin vanhempi oli Helsingissä, tapasi rouva Kivekäs hänet eräillä illallisilla hovijahtimestari Linderin luona. Kohtelias ranskalainen valitteli, ettei hän saanut nähdä suurta suomalaista tragédienneä näyttämöllä, johon Ida Aalberg ihastuneena huomautti, että tuo toivomus kyllä voitiin täyttää, minkä jälkeen hän keskellä yötä soitti tri Bergbomille ja ilmoitti tälle, että hän seuraavana päivänä k:lo 1 i.p. näyttelisi koko »Elinan surman» Coquelinille ja kutsuvieraille. Tohtori ei voinut kieltää, ja Coquelin lupasi saapua tilaisuuteen. Olin läsnä tuossa tyypillisessä primadonna-näytännössä, ja tietoisena voimastaan ja täydellisyydestään rouva Kivekäs näytteli tuona päivänä tavattoman hienostuneesti. Rouva Kivekkään neuvottelut johtaja Arppen kanssa vihdoinkin saatiin loppuun, matkasuunnitelma oli valmis ja kappaleet, joita piti esittää, olivat Thérèse Raquin, Adrienne Lecouvreur ja Kamelianainen. Harjoittelimme venäläisessä teatterissa ja rouva Kivekkään oli määrä esittää osansa suomen kielellä, jottei suututtaisi fennomaaneja. Kuin kohiseva pyörretuuli vaikutti diiva, kun hän pitkän odotusajan päästä saapui harjoituksiin, mutta oli sekä mielenkiintoista, että elähdyttävää seurata hänen näyttelemistään. Eräänä päivänä, kun meidän oli määrä harjoitella Thérèse Raquinia, odotimme yli tunnin juhlittua vierailijaa — mutta ketään ei kuulunut! Johtaja Arppe soitti hänen kotiinsa; siellä selitettiin hänen olevan kipeän, tuotiin lääkärintodistus, kiertueesta ei tullut mitään, ja suomenkieliset lehdet olivat tyytyväisiä.»
Ahlbomin kuvaus ei kylläkään kaikilta yksityiskohdiltaan pidä paikkaansa, mutta lienee pääasiassa oikea. Coquelinin kunniaksi oli Seurahuoneelle kokoontunut pieni piiri, ja — haihduttaakseen ranskalaisen näyttelijän tilaisuudessa osoittamaa huonoa tuulta — Ida Aalberg teki ehdotuksen »Elinan surman» esittämisestä. Näyttelijätär tuskin soitti keskellä yötä Bergbomille, koskapa pyyntöä lähetettiin Suomalaisen teatterin johtajalle esittämään Jac. Ahrenberg, joka samana iltana tapasi Emilie Bergbomin Arkadia-teatterissa. Coquelinissa herätti näytös suurta mielenkiintoa, »école de Victor Hugo!» [Victor Hugon koulu] sanoi hän vieressään istuvalle Ahrenbergille seuratessaan Ida Aalbergin romanttista tulkintaa. Ranskalaisen koomikon sanotaan olleen niin innostuneen, että hän lupasi koettaa saada kappaleen näyttämölle Pariisissa.
* * * * *
Aivan viime aikoinaan Ida Aalbergin ja Lauri Kivekkään avioliitto ei ollut enää niin sopusointuinen ja onnellinen kuin aikaisemmin. Lauri Kivekkään tunne ei muuttunut, mutta Ida Aalbergin kirjeistä näkee, että hänestä entinen hellyys oli suureksi osaksi kadonnut. Poissa ovat niistä entiset rakkaat lempinimet, »Lauri kulta» tuntuu melkein viralliselta entisten »Kisse» ja »Luttu» nimitysten rinnalla. Hän ei anna miehelleen elämänohjeita entisellä lämpimällä tavalla, vaan verraten ankaran kritiikin muodossa. Alinomaiset sairaudet synkensivät paljon Kivekäs-puolisoiden elämää, kesäiset kylpymatkat Keski-Eurooppaan eivät paljoakaan auttaneet. Lauri Kivekäs kuoli, pitkän aikaa riuduttuaan, maaliskuussa 1893. Sen vuoden pitkänäperjantaina [hautaus oli toimitettu edellisenä päivänä.] Ida Aalberg vastasi Bertha Forsmanin osanottokirjeeseen:
»Sama ääretön tyhjyys ympäröi minua nyt kuin eilenkin, enkä ymmärrä, miten jaksan elää. Miksi Jumala teki minulle tämän? Olinko niin huono, että minua piti rangaista näin ankarasti, miksi sai hän kuolla ensin ja miksi pitää minun vielä elää.
Hän kuoli palmusunnuntaiaamuna k:lo 6.22. Aamu oli kirkas ja ihana, aamu sarasti ja taisteli jokapäiväistä taisteluaan pimeyden kanssa. Aurinko lähetti ensimmäisen säteensä, kirkastuneena hän katsoi kohden korkeutta, katse murtui, vielä muutamia nykähdyksiä ja hänen sielunsa oli muuttanut valoisampaan maailmaan. Että tuleva elämä on jotain kaunista, sen näki siitä ihanteellisesta rauhasta, joka oli hänen kasvoillaan kuoleman hetkellä. Koskaan hän ei ole ollut niin kaunis kuin silloin. Kuolinkamppailu oli kova, hän ojensi oikean kätensä minulle — (vasen oli halvattu) — k:lo 4, katse oli suunnattu minuun kaksi tuntia kestävän hirvittävän kamppailun ajan, hänen rintansa oli pakahtua, ennenkuin loppu tuli. — On niin monta onnetonta ihmistä ja niin monta onnetonta avioliittoa, missä kuolema olisi pelastaja, miksi sellaiset siteet eivät katkea. Onni on niin kaunis ja niin harvinainen, miksi pitää sen loppua kesken kukoistustaan. Ehkä me olimme onnessamme unohtaneet Jumalan ja tehneet toinen toisestamme epäjumalan, ja siksi tahtoi Jumala miekaniskulla näyttää, että hän oli kaiken antanut, näyttää kuinka epävarmaa on kaikki maallinen, näyttää, että sille ei voi rakentaa. Joku tarkoitus on tuolla suurella koettelemuksella, jonka Jumala on pannut harteilleni Golgatalle kulkeissani. Hän, Lauri, ei voinut puhua, mutta hänen hätänsä ja tuskaa täynnä oleva katseensa, joka kysyen ja odottaen oli minuun suunnattuna, osoitti, että hän odotti minun puhuvan. Sanoin hänelle hyvästi, sanoin tuntevani, että meidän täytyi tavata toisessa elämässä, kiitin häntä kaikesta, mitä hän oli minulle ollut j.n.e. Hänen katseensa tyyntyi, tyyntyi kokonaan, ja hän nukahti hetkeksi. Tämä tapahtui kymmenen minuuttia ennen kuolemaa.» — — —