Kun Lauri Kivekäs ja Ida Aalberg 1887 julkaisivat kihlauksensa, oli paljon niitä, jotka epäilivät heidän onnellisen avioliittonsa mahdollisuutta. Heidän sanottiin kumpaisenkin olevan liian suuria idealisteja sopiakseen reaalisen elämän velvoituksia täyttämään. Verraten pian alkoikin liikkua huhuja, että avioliitto oli onneton ja että aviopuolisot suunnittelivat eroa. Henkilö, joka läheltä voi seurata heidän yhdyselämäänsä ja joka ei suinkaan kuulunut Ida Aalbergin ehdottomiin ihailijoihin, Lauri Kivekkään nuorempi veli, on kertonut, että tämä huhu sai alkunsa palvelustytön väärinkäsityksestä. Kun Ida Aalberg tähän aikaan esiintyi Suomalaisessa teatterissa Cypriennenä Sardoun »Erotaan pois» kappaleessa, tuli nuorelle parille tavaksi huudella toinen toiselleen kaikissa mahdollisissa tilanteissa: »Erotaan pois!» Se oli leikkiä, mutta yksinkertainen kuulija käsitti sen todeksi, ja ympäristö sai hänen puheistaan mieluisan juorunaiheen.
Hirveän ja valheellisen huhun, joka on pitänyt Ida Aalbergia miehensä myrkyttäjänä, voisi selvittää samanlaisin perustein. Lauri Kivekäs oli elämänsä lopulla asianajajana aikoinaan kuuluisassa Sainion myrkytysjutussa Hämeenlinnassa. Eräänlaisella asianajaja-häikäilemättömyydellä hän sai silloin onnettoman naisen, jota syytettiin miehensä murhasta, tunnustamaan syyllisyytensä. Minna Canth otti tuosta jutusta aiheen »Sylvi» näytelmäänsä, myrkytyshistoriaan, jossa Ida Aalberg jo syksyllä 1893 esitti näyttämöllä pääosaa. Eipä tarvittu hänen puoleltaan paljon muuta kuin hyvää ja luontevaa näyttelemistä, kun huhu sai aiheen selittää, että hän näyttämöltä tulkitsi omaa persoonallista elämystään. Poroporvarilliset sielut muistivat silloin kauhistuksella sitäkin, että Ida Aalberg oli ollut omin käsin kantamassa miestään hautaan.
Lauri Kivekkään loppua koskeva huhu on tosin hyvin laajalle levinnyt, mutta niin arka, että sitä on vaikea tutkia. Ne ainoat tekoa kuvailevat yksityiskohdat, jotka tähän huhuun sisältyvät, tuntuvat perin mahdottomilta ja semmoisten ihmisten keksimiltä, jotka eivät vähimmässäkään määrässä ole tunteneet Kivekäs-puolisoiden elämää ja oloja.
XIV.
ITSENÄISENÄ YRITTÄJÄNÄ. UUSI AVIOLIITTO.
Lauri Kivekkään kuoleman jälkeen Ida Aalberg oli syvän murheen vallassa. Turkulaiselle ystävälleen Mathilda Almille hän silloin kirjoitti:
»Kaikkein vähimmin voin ymmärtää, kuinka pystyn voittamaan vastenmielisyyteni ja halveksumisen! näyttämöelämää ja näyttämö ihmisiä kohtaan — —. Sisäiselle silmälleni on selvinnyt, että ihmisen parhaat ominaisuudet eivät kehity teatterissa. Ajatus, että minun pitää ryhtyä siihen, on minulle sekä vastenmielinen että surullinen. Yhdyselämä niin harvinaisen jalon ja hienon luonteen kuin Laurin kanssa saa minut pelkäämään kaikkea, mikä ei ole hänen kaltaistaan.»
Harald Molander, joka useiden vuosien aikana oli ollut Helsingin ruotsalaisen teatterin johtajana, oli — niin meiningenilaisen ohjaustaiteen ihailija kuin hänen periaatteessa sanotaan olleenkin — tehnyt turhia yrityksiä saadakseen suomalaisen primadonnan muuttamaan omalle näyttämölleen. Ida Aalberg olisi, Bergbomin kanssa riitauduttuaan, omasta puolestaan kyllä ollut suostuvainen, mutta Lauri Kivekäs-vainaja oli asettunut jyrkästi vastaan, ja niin oli aie rauennut.
Näihin aikoihin Harald Molander sai väistyä ruotsalaisen teatterin johdosta August Arppen tieltä. Pari kuukautta Lauri Kivekkään kuoleman jälkeen hän »Hufvudstadsbladetissa» julkaisi pitkän jutelman, jossa hän ranskalaismallisella ironisella kepeydellä puhui Ida Aalbergin uusista teatterisuunnitelmista. Hän oli taiteilijan aistikkaassa, Ludvig XV:nnen tyyliin sisustetussa salongissa saanut kuulla, että tämä aikoi muodostaa oman seurueensa, jonka tukemana lähtisi kiertelemään Suomea ja Venäjää ja lopuksi — suurten ulkomaisten tähtien tavoin — kaikkea maailmaa.
Molanderin kirjoitus oli niin kaksimielisen leikilliseen sävyyn laadittu, että suomalaisella taholla sen selitettiin olevan pilkkaa Ida Aalbergin uusista suunnitelmista. Sitä se tuskin kuitenkaan oli, koskapa kirjoittaja auliisti ryhtyi tukemaan Ida Aalbergin onnetonta yritystä.