Syksyllä 1893 Ida Aalberg lähti omine seurueineen liikkeelle Porista. Esiinnyttyään välillä Tampereella hän antoi sarjan näytäntöjä Helsingissä, Aleksanterin teatterissa. Suomalaisen teatterin kannattajajoukko vainusi hänen yrityksestään kilpailua Bergbomin perustamalle rakkaalle laitokselle ja suhtautui alusta alkaen kylmästi hänen puuhiinsa. Nuoria alottelijoita, jotka kuuluivat Ida Aalbergin henkilökuntaan, arvostelu kohteli verraten kovakouraisesti, häntä itseään kiiteltiin sekä vanhoissa osissa, Noorana, Cypriennenä ja Adriennenä, että uusissa, nimiosan esittäjänä Minna Canthin »Sylvissä», Grillparzerin »Medeassa» ja Dumas'in »Kamelianaisessa» sekä Clotildena Sardoun »Fernandessa». Suomenkielisten lehtien selostukset näistä tilaisuuksista ovat ikäviä, sovinnaisia ja vähänsanovia. Sylvinä hänen tunnustetaan olleen parempi kuin oli ollut ruotsalaisen teatterin Sylvi, rouva Håkansson. »Uusi Suometar» kirjoittaa m.m.:

»Sylvi ikäänkuin kasvoi, vanheni katsojan silmien edessä. Ja hänen rakkautensa oli niin suuri, niin välitön, se täytti hänet niin, ettei hänessä todellakaan mitään muuta ollut kuin tätä rakkautta. Voi tuntua, että rouva Aalbergin kuvaamassa oli enää liian vähän lapsellista Sylviä, että traagillisuus sai liian suuren sijan, mutta vain siten saattoi seuraa vain näytösten toiminta tulla mahdolliseksi ja vain siten Sylville katsoja saattoi myöntää lämmintä osanottoaan.»

Arvostelu kiittelee Ida Aalbergin Medean intohimoisuutta ja sanoo hänen tuossa osassa antaneen sellaistakin, jota ei aikaisemmin oltu nähty. »Kamelianainen» saa sangen pidättyvän kritiikin jälkeen seuraavan tunnustuksen: »Etevää taidetta se on sentään tuo Ida Aalberg-Kivekkään Kamelianainen.» »Fernandessa» Ida Aalbergin osa oli liian pieni, jotta hän olisi päässyt erikoisesti loistamaan ja voinut pelastaa kappaletta.

Selvintä ja merkityksellisintä kieltä puhuu helsinkiläinen arvostelu silloin, kun se kerta kerran perästä ilmoittaa, että näytännöissä kävi verraten vähän väkeä. Paria poikkeuksellista iltaa lukuunottamatta teatterilta puuttui suuren yleisön kannatus.

Ida Aalberg ei ollut saanut mitään kouluutusta ohjaajan toimeen. Harald Molander saattoi, kuten arvostelu tietää kertoa, auttaa häntä jonkin näyttämöasetuksen laadinnassa, mutta nuorille näyttelijöilleen hänellä itsellään oli hyvin vähän sanottavaa. Kukin sai tulla toimeen, miten parhaiten taisi. Kappaleita harjoitettiin kiireisesti ja hätiköiden, kun yleisön kannatus puuttui, ja siitä johtui, ettei yhteisnäytteleminen täyttänyt helsinkiläisiäkään vaatimuksia ja etteivät yksityiset näyttelijät osanneet osiaan ulkoa.

Paljon suopeampi kuin seurueen osaksi tullut kohtelu Helsingissä oli pietarilaisen yleisön suhtautuminen Ida Aalbergin yritykseen. Hän oli jo aikaisemmin parhaansa mukaan koettanut solmia Venäjän pääkaupungissa vaikutusvaltaisia tuttavuuksia, mutta vasta tällä kerralla hän herätti erikoisempaa huomiota Pietarin venäläisessä sanomalehdistössä ja yleisössä. Aluksi ei suuri Kononovan sali sielläkään ottanut täyttyäkseen. Venäläisillä oli omat ennakkoluulonsa kaikkea suomalaista kohtaan, mutta saatuaan ystävällisiä välittäjiä Ida Aalbergin onnistui herättää sekä lehtien että yleisön mielenkiinto, ja näytäntö näytännöltä voi sanoa innostuksen hänen taidettaan kohtaan Pietarissa kasvaneen. »Noorassa» ja »Erotaan pois» näytelmässä hänellä oli vastanäyttelijänään Adolf Lindfors, jonka taide sai osakseen tunnustusta, mutta muissakaan kappaleissa ei arvostelu Pietarissa moittinut hänen ympäristöään. Häntä itseään verrattiin Sarah Bernhardtiin ja Duseen, hänet tunnustettiin itsenäiseksi ja suureksi taiteilijaksi, »Kamelianaisen» lopulla sanotaan sekä miesten että naisten itkeneen, »Medeaa» esitettäessä saivat naiset hysteerisiä kohtauksia. Lehdet kirjoittivat hänestä pitkiä ja ylisteleviä arvosteluja — niiden ainoana moitteena tuntuu olleen se, että Ida Aalberg viitsi puhua suomen kieltä —, katsomossa istui joukko ylhäisiä henkilöitä, joukossa eräs suuriruhtinaskin, edustajia pietarilaisesta taiteilijamaailmasta ja paljon nuoria venäläisiä ylioppilaita, joiden rajujen ja meluavien suosionosoitusten esineeksi Ida Aalberg tuli.

Voitto Pietarissa tuli vasta ankaran taistelun jälkeen; Ida Aalberg sai tehdä kumarrusmatkoja vaikutusvaltaisten venäläisten luo ennenkuin hänet huomattiin.

Teatteri on harvoin, tuskin koskaan pitempää aikaa, hyvä liikeyritys. Ida Aalbergin näytännöt Suomen maaseutukaupungeissa tosin menestyivät tavallaan hyvin, mutta jo vuoden 1894:n alussa, jolloin tultiin Pietariin, alkoi taloudellinen tilanne olla huolestuttava. Ida Aalberg oli ollut säästeliäs ja laskevainen perheenemäntä, mutta oman teatterin talous oli hänelle aivan ylivoimainen tehtävä. Tilikirjaa, johon hän aikoi merkitä kiertueen tulot ja menot, on pidetty tavattoman huolimattomasti, se sisältää menen kuukauden ajalta vain joitakin ja aivan satunnaisia tiedonantoja iltatuloista, maksetuista palkoista, näyttelijöille annetuista etumaksuista. Kun seurue Pietarista palattuaan näytteli Viipurissa, tuli näytäntöihin niin vähän yleisöä, että Ida Aalberg sai lainailla ystäviltään ja tuttaviltaan pikku summia ja olla mitä vaikeimmassa ahdingossa. Hän ei kyennyt maksamaan näyttelijöiden palkkoja eikä suorittamaan maksua niistä loisteliaista puvuista, joita hän osiaan varten oli hankkinut helsinkiläisestä Magasin du Nord-liikkeestä. Haminassa hän liikarasituksen ja huolien vuoksi sairastui; lääkäri sanoi, että hänen koko hermostonsa oli mitä surkeimmassa kunnossa. Kotkasta hän vähin äänin läksi yksinään Helsinkiin, jättäen seurueensa oman onnensa nojaan.

Kaikki hänen optimistiset laskelmansa rikkauksista ja maailmanmaineesta olivat julmasti pettäneet. Pakolaisena hän palasi Helsinkiin, ja kerrotaan, että hänen täytyi toisinaan piileskellä ankaria velkojiaan.

* * * * *