Heidän ainoa poikansa Alexander oli syntynyt 1864. Hän oli siis vereltään puoleksi juutalainen, mutta ei yleensä tahtonut sietää siitä puhuttavan, vaan väitti tuntevansa itsensä koko sielunelämältään puhtaaksi germaaniksi. Hän oli saanut hienon kasvatuksen. Saksassa, germaanien päämaassa, sanotaan jokaisen lahjakkaan nuorukaisen tuntevan kutsumuksekseen joko tulla runoilijaksi tai filosofiksi. Alexander Uexküll-Gyllenband lienee nuoruutensa päivinä tuntenut kutsumusta kumpaankin: »Arthur ja Irene»-tarina viittaa runouteen, mutta hänen häämatkallaan 1894 pitämänsä päiväkirja todistaa, että hän siihen aikaan tunsi lähimmäksi elämäntehtäväkseen filosofian, eli tarkemmin sanottuna: eetillisen filosofian harrastamisen.
* * * * *
»Matka 1894» on kirjoitettu nimilehdelle suurehkoon sinikantiseen vihkoon, johon noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband on merkinnyt ajatelmiaan ja kokemuksiaan häämatkaltaan, jolle lähti Ida Aalbergin kanssa vasten vanhempiensa tahtoa. Muistiinpanot ovat osaksi salamerkeillä kirjoitettuja, salamerkeillä, joiden avain kuitenkin on vihon kannessa, mutta muutenkin on hänen käsialansa niin vaikeasti luettavaa, että hetkellinen uteliaisuus löytää kovin vähän tyydytystä sivujen selailemisesta. Niin tilapäisiä kuin nuo muistiinpanot ovatkin, ne kuitenkin puhuvat mitä rehellisintä kieltä tuon matkan vaiheista.
Alkumerkinnät näyttävät nuoren parin täydessä onnessa. Vapaaherran sedältä saadulla avustuksella on huhtikuun lopulla lähdetty liikkeelle Pietarista ja tultu Pohjois-Saksaan. Katsellaan kuutamoa ja kukkivia omenapuita, puhutaan kirjallisuudesta, Goethestä. Että nuoren paroonin eetillinen filosofia perustui Ibseniin, käy varsin pian selväksi ja ilmeiseksi, yhtä selväksi kuin sekin, että hän, hellän äitinsä ainoa poika, oli sangen vähän kokenut ja sangen etäällä kaikesta reaalisesta elämästä, vaikka olikin jo ehtinyt miehen ikään.
Kahden ihmisen kiintymys toisiinsa on yleensä sangen vaikeasti eriteltävissä. Heidän tuttavuutensa oli kuitenkin ollut niin lyhytaikainen, ettei ole ihmettelemistä, vaikka, kuten muistiinpanot osoittavat, vapaaherra Uexküll-Gyllenband jo Helsingissä oli kysynyt Ida Aalbergilta: »Mistä syystä rakastat minua?» »Sitä minä en tiedä», oli vastaus kuulunut, vastaus, joka ei kuitenkaan voinut tyydyttää filosofia. Kuinka vapaaherra Uexküll-Gyllenband selitti heidän yhtymisensä, näkee seuraavasta karakteristisesta merkinnästä:
»Rakkaus on ainoa todellinen suhde; joko joku jatkaa elämäänsä — taikka ei ole koskaan elänytkään; oli näennäistä, harhaa, erehdystä, valhetta; me hapuilimme molemmat rakkautta kohti sitä etsiessämme; me erehdyimme; molemmat; kamppailimme molemmat; olimme yksinäisiä; löysimme toisemme, eri tahoilta tullen, Ibsenissä; silloinhan tulimme tarpeeksi lähelle toisiamme.» —
Matkalla etelään tutkitaan taulukokoelmia. Saavutaan Sveitsiin. Kun on tultu Zürichiin, kirjoittaa vapaaherra ensimmäistä kertaa tällaisen merkinnän: —
»Meidän pitää kumpaisenkin hillitä kiivauttamme.»
Vapaaherra Uexküll-Gyllenband on vapaa-ajattelija ja liberaali. Hänen filosofinen maailmankatsomuksensa vastustaa kuolemanrangaistusta, joka on, kuten hän on sanomalehdestä lukenut, tullut erään ranskalaisen anarkistin osaksi: »Murha on aina murhaa — —. Panna veitsi tai sähkökipinä toisen ruumiiseen on järjetöntä. Se on amerikkalaisuutta, Amerikan reformeja. Englantilaiset ovat jo meille antaneet kaiken, mitä he voivat antaa: vapaan kaupan, suvaitsevaisuuden, — parlamentarismin. Englannin vallankumousta seurasi ranskalainen. Mitä antoivat meille ranskalaiset? Vain vallankumouksen. Englantilaisista tuli rihkamakauppiaita, ranskalaisista valloittajia. Saksalaiset antoivat kurin ja heistä tuli sotilaita. Amerikkalaiset antoivat rahan ja heistä tuli teknikkoja. Slaavit antoivat liikkumattoman massan, he jäävät barbaareiksi, he antavat meille kärsimyksensä ja intohimonsa.» —
Hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan ja Ibsenin vaikutuksesta antaa kuvan seuraavakin merkintä: