Näitä ennätti talon nuori väki ajatella, kun äiti jo sulki syliinsä maanpäälliset tulijat.
Perheen isä ehti siihen myöskin ja sanoi: — Tervetuloa luoksemme! Suuri Luoja on teidät varmaan tänne lähettänyt. Kiitetty olkoon hän!
Sitten tuli nuorten vuoro tervehtiä toisiansa. Aino ja Reino tunsivat suurta ujoutta tervehtiessään, sillä nämä laulajat olivat paljon korkeammalla heitä, olivat yliluonnollisia olentoja. Talon tytär näytti käsittävän vieraiden ujouden ja piti liian kylmänä pelkkää kättelyä. Hän kiersi käsivartensa Ainon vyötäisille ja syleili ja suuteli häntä.
— Te olette sittenkin oikeita ihmisiä, ettekö olekin? kysyi hän.
— Olemme kyllä, kuinkas muuten, vastasi Reino. — Miksikäs neiti meitä ensin luuli?
— Arvelin, että olettekin enkeleitä, ja ilmestyitte kadotaksenne taas.
— Meillähän on syytä luulla teitä yliluonnollisiksi olennoiksi. Kun te äsken lauloitte niin ihanasti, niin arvelimmekin olevamme taivaassa, virkkoi Aino.
— Tulkaa, rakkaat vieraamme, tänne istumaan! Te olette kai nälissänne ja janoissanne, sanoi isäntä.
— Niin, Ruth, tuopas vieraille mania! pyysi äiti.
Reino katseli ihmetellen talon tytärtä. — Ihmeellistä, hänen nimensäkin on Ruth! — Ruthin vartalo, kasvot, silmät, ääni, nimi, mutta näyttää kuninkaan tyttäreltä.