Bassoa lauloi vanhahko, noin viisissäkymmenissä oleva mies, jolla oli musta, tuuhea parta; musta, hiukan kähärä tukka peitti hyvin muodostunutta päätä, kasvot olivat tyynet ja rauhalliset, silmissä harras ilme.
Tumma- ja kiharatukkainen nuorukainen, joka soitti urkuja ja samassa lauloi tenoria, näytti Reinon ikäiseltä, siis 21-vuotiaalta. Hänellä oli ruskeat, haaveelliset silmät, hienopiirteinen nenä, viikset vasta pienellä alulla, suu ja leuka tarmokkaan näköiset. Hän muistutti kasvoiltaan Ruthin veljeä, mutta oli hyvin vakavan näköinen, ikäänkuin olisi hän ollut jo kauan elämän kovassa koulussa.
Basso ja tenori olivat nähtävästi isä ja poika. Laulajat olivat siis saman perheen jäseniä: isä, äiti, tytär ja poika.
Naisten puvut olivat vanhan ajan kreikkalaismallisia. Äidin valkoinen puku oli koristettu kultakirjaimilla, tyttären vaaleansininen hopealla huoliteltu. Neidon kullankeltainen tukka oli hajallaan, sitä sitoi ainoastaan hopeanhohtoinen otsanauha. Kaulassa oli puhtaan valkoinen helminauha.
Miesten puvut olivat muinais-suomalaista pukumallia. Hopeakudokset koristivat tummansinisen mekon kaula-aukkoa, hihansuita ja helmoja. Vyöt olivat naiskäsien mestariteoksia. Rinnustaa piti kiinni huoliteltu hopeasolki.
Aino ja Reino pysähtyivät hartaina seisomaan pilarien juurelle, pyhäkön kynnykselle. He ristivät vaistomaisesti kätensä ja jäivät kuin huumaantuneina katselemaan näkemäänsä ja kuuntelemaan ylistysvirren ihanata sointua.
Reinon korvia hiveli kuitenkin ennen kaikkea nuoren neidon helkkyvän helähtävä sopraano, ja hän katsoi kuin lumottuna neidon kasvoihin. — Hän onkin sisarineen taivaassa ja Ruth tuossa veljineen enkeleinä laulelevat, ajatteli hän.
Ainokin tunsi rinnassaan lumoavaa väristystä, erottaessaan kuorosta tenorin. Sisarukset siis kumpikin omistivat omakseen sen äänen, joka sai heidän sisimpänsä erikoisemmin värähtämään, mutta kuitenkin kaikki yhdessä: isän syvä basso, äidin lämminvärinen altto, harppujen hopeaäänet ja urkujen vieno säestys sulautuivat niin ihanaksi sopusoinnuksi, että nuoret tulokkaat tunsivat taivaallisen onnen täyttävän heidän rintansa. Liikutuksen kyyneleet tipahtelivat heidän silmistään. Konsertti päättyi, ja silloin keksi vanhemman naisen silmä nuoret vieraat salin kynnykseltä. Hän huudahti:
— Voi hyvä ihme, me olemme saaneet vieraita! Tulkaa, tulkaa, lapset, tänne peremmälle! Hän laski harpun käsistänsä ja riensi nuoria vastaan, jotka heti noudattivat näin sydämellistä kehoitusta.
Toisetkin katsahtivat ovelle, ja talon nuoret olivat hetkisen äänettömän hämmästyksen vallassa. — Heille tuli vieraita, tuli ihmisiä maan päältä ja hyviä ihmisiä, sillä heidän kasvonsa olivat hyvännäköiset. — Mutta jospa he ovatkin enkeleitä, jotka yhtä pian katoavat kuin ovat ilmestyneetkin? — Se olisi sekin ihanaa, mutta vielä ihanampaa olisi, jos nämä nuoret vieraat olisivat vain tavallisia ihmisiä ja jäisivät heidän luoksensa oikein olemaan.